lynch. - THE AVOIDED SUN

lynch., yksi ainakin toistaiseksi lupaavimmista synkemmän visuaalisen rockin bändeistä, on viimein julkaissut toisen albuminsa lähes päivälleen kaksi vuotta myöhemmin kuin ensimmäisen kokopitkänsä. Kolmea singlejulkaisua seurannut albumi koostuu 11 kappaleesta ja ilmestyi 25. huhtikuuta.

Jo ensimmäinen kappale Liberation chord esittelee lynch.ille tyypillistä, melko nopeatempoista mutta mukaansatempaavaa rock-tyyliä. Laulaja Hazuki pääsee esittelemään sekä yllättävänkin kaunista puhdasta ääntään että taidokkaita karjuntavokaalejaankin. Kappaleesta löytyy myös bändille jokseenkin tyypillisiä hieman hitaampiakin osuuksia, ja bassolinja on mukavan kuuluva ja riittävän vaihteleva, mutta muuten kappale ei tarjoa mitään varsinaisesti uutta tältä bändiltä. Bassolinjan ja vokaalien takia biisi jää kuitenkin helposti päähän soimaan, eikä se tämän kappaleen kohdalla ole lainkaan huono asia. Vaikka biisi ei tarjoakaan mitään varsinaisesti uutta, on se hyvä alkusoitto lynch.in toiselle albumille.

Seuraavan kappaleen nimi aiheuttaa varmasti huvitusta varsin monelle; toinen kappale on nimeltään I'm sick, b'cuz luv u. Huvittavasta nimestään huolimatta kappale on kuitenkin varsin toimiva, jopa parempi kuin edellinen kappale. Biisi on tyyliltään ehkä hieman rankempi ja Hazukin karjuntaa päästään kuulemaan entistä enemmän. Seuraava kappale, jo aiemmin singlellä julkaistu roaring in the dark on taasen hieman kevyempi, ja selvästi levyn alkupään parhaimmistoa ollen hieman erilainen muihin kappaleisiin verrattuna ja tuoden edes vähän vaihtelua levyn tyyliin, vaikka ei olisikaan mitään täysin uutta ja erilaista tältä bändiltä. Tämän jälkeen tuleva kappale ecdysis on hieman väliinputoaja, mutta viides kappale, jälleen jo singlellä julkaistu forgiven auttaa taas pitämään mielenkiintoa yllä. Kappale on hieman hidastempoisempi ja tunnelmaltaan melko kaunis.

Levy jatkuu lähes loppuun asti melko samankaltaisena - hieman parempi biisi siellä, huonompi täällä, jokaisen ollessa lynch.ille melko tyypillistä tyyliä - eikä mikään kappale kiinnitä erityisesti huomiota ennen viimeistä kappaletta, from the endiä, joka onkin muodostunut henkilökohtaiseksi suosikikseni tältä levyltä. Biisi erottuu muista olemalla keskitempoinen mutta kevyt, ja Hazukin laulu kuulostaa poikkeuksellisen kauniilta jopa hänelle, vaikka tämä onkin normaalistikin erinomainen laulaja. Levyn loppupuolisko tuntuu soljuvan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos aina from the endiin asti, joka herättää kuuntelijan ja saa tämän kenties kuuntelemaan ainakin kyseisen biisin uudestaan, ehkä jopa koko levyn.

Kokonaisuutena lynch.in levy ei varsinaisesti ollut pettymys; ei voi väittää, että kappaleista yksikään olisi huono, sillä kaikki instrumentit ja laulu toimivat ja sopivat yhteen hienosti, mutta levy on melko tasapaksu alusta loppuun, eikä tuo juuri mitään uutta lynch.in vanhoihin julkaisuihin verrattuna. Toiselta kokopitkältä olisi odottanut enemmän raikkautta ja uutuutta, mutta lynch. tuntuu jatkavan sillä vanhalla hyväksi havaitulla tyylillä, joka valitettavasti alkaa hieman menettää hohtoaan. Jos bändi tulee vielä julkaisemaan kolmannen kokopitkän, heidän kannattanee yrittää jotain uutta ja erilaista, "repäisevää," pitääkseen kuuntelijoiden mielenkiinnon yllä; vaikka lynch.in tyyli onkin hyvä ja bändi on lahjakas, jatkuva samankaltaisten biisien julkaiseminen alkaa tylsistyttää.

Tämän levyn myötä ei vielä kannata heittää hukkaan kaikkea toivoa, sillä siltäkin löytyy sieltä täältä pieniä valonpilkahduksia, mutta nyt jos koskaan on lynch.in vuoro tehdä tiukka käännös ja näyttää meille, että he pystyvät parempaankin.