DIR EN GREYn Toshiya haastattelussa Ranskassa

DIR EN GREYn fanit ovat kerääntyneet odottamaan maaliskuista konserttia Bataclanin ulkopuolelle Pariisin harmaaseen kevätsäähän. Rakennuksen sisällä, leopardikuvioin reunustettujen backstage-huoneiden sokkelossa puolestaan odottaa basisti Toshiya. Huomaavaisesti käyttäytyvä, olemukseltaan pitkä ja tumma muusikko pyörittelee puhuessaan hopeista rannekoruaan sormiensa välissä. Hän avautuu JaME:lle kiertueen tähänastisista vaikutelmista, bändin viimeaikaisista julkaisuista ja tulevaisuudensuunnitelmista sekä musiikin roolista epävakaina aikoina.

Edellisestä Euroopan-kiertueestanne on kulunut neljä vuotta. Maailmassa on tällä välin tapahtunut paljon, aina koronapandemiasta lähtien. DIR EN GREY piti yhteyttä ulkomaisiin faneihin erilaisten tempausten muodossa, mutta paluunne Eurooppaan oli luonnollisesti hartaasti odotettu. Miltä tuntuu olla taas täällä?

Toshiya: On erittäin hienoa olla taas täällä. Tänä vuonna kiertueemme alkoi Varsovasta ja nyt olemme Pariisin-esitystemme puolivälissä. Fanien energiassa eri maiden välillä ei ole niin huomattavia eroja kuin mitä saattaisi luulla. Kiertueen avauskeikoilla Puolassa faniemme innostus ja energia oli käsinkosketeltavaa, ja se vaikutti meihin bändinä suuresti. Kuitenkin ensimmäisen Pariisin-keikkamme, [mode of Withering to death.]:n, aikana yleisö oli yhtenäinen. Aivan kuin keikkasali olisi lyöttäytynyt yhteen ja yhdistänyt sitten voimansa meidän kanssamme. Oli kunnia olla siellä heidän kanssaan.

11. studioalbuminne PHALARIS (2022) ilmestyi kaksi vuotta sitten. Mitä voitte tästä levystä kertoa?

Toshiya: PHALARIS on konseptialbumi. Siinä on yksi kertoja alusta loppuun, ja yksi tarina kerrottavana. Olimme UROBOROKSEN ja DUM SPIRO SPEROn kohdalla yrittäneet toteuttaa jotakin samantapaista. PHALARIS on saanut nimensä kidutuslaitteesta – kuparisonnista. Kidutusta ajatellessaan jotkut ihmiset pelkäävät, kun taas toiset näkevät sen eräänlaisena vapahduksena. Siinä on kaksi puolta: yksi sana, kaksi näkökulmaa. Jotkut kokevat PHALARISta kuunnellessaan pelkoa, toiset taas katarsiksen tunteen.

PHALARIS sisälsi uudet versiot kahdesta suosituimmasta menneiden aikojenne  kappaleesta, mazohyst of decadencesta (1999) ja ain’t afraid to diesta (2001). Sittemmin muistelitte vuoden 1999 major-debyyttiänne singlellä 19990120, jolla esittelitte lisää uusioversioita kyseiseltä vuodelta. Ja siltikin pyritte olemaan muuttamatta näiden kappaleiden sisintä, eikö niin?

Toshiya: Into vanhempien kappaleiden uudelleen työstämiseen taitaa olla osa artistin egoa. Toisaalta kappaleen julkaisun jälkeenhän se ei enää ole oma. Se ei artistina enää kuulu itselle. Se kuuluu kuulijalle, se on jotain mikä annetaan ihmisille ja jaetaan heidän kanssaan. Se ei enää ole meidän oma juttumme, jota voisimme muokata ja muutella ihan miten lystäämme. Siinä vaiheessa, kun kappale ei enää ole oma, niin ei voi tehdä – niin ei pidä tehdä.

Siitä syystä, kun tällä kertaa versioimme näitä vanhempia kappaleita, vastustimme pakottavaa tunnetta innostua tekemään suuria muutoksia. Säilytimme nostalgiset puolet, kappaleen ytimen johon kuulijamme ovat mieltyneet – koska nämä kuuluvat nyt heille. Mikäli olisimme toteuttaneet huomattavia muutoksia, ne olisi tehty artistiegojemme vuoksi, emmekä olisi säilyttäneet tunnetta siitä, minne kappaleet nyt kuuluvat.

Tällä kiertueellanne päätitte kunnioittaa kahta levyänne, Withering to death.:ia (2005) ja UROBOROSta (2008). Miksi juuri nämä kaksi, ja miten ne eroavat toisistaan tunnelman osalta?

Toshiya: Valitsimme nämä kaksi, koska ne ovat kuin jin ja jang. Pimeys ja valo. Withering to death. on tunnelmaltaan paljon UROBOROSta kevyempi. Jälkimmäisen sävy on huomattavasti synkempi. Näiden albumien tunnelmat heijastelevat elämänkokemuksiamme bändinä, sitä mitä kävimme läpi näiden levyjen tuottamisen aikaan.

DIR EN GREYnä olemme kokeneet merkittävää kehitystä noiden kahden levyn julkaisun jälkeen. Yksilöinä me kaikki viisi olemme käyneet läpi omat metamorfoosimme. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen ero on siinä, että emme asennoidu DIR EN GREYhin enää viisihenkisenä bändinä vaan yksinkertaisesti kokonaisuutena. Olemme omaksuneet huomattavasti laajemman näkökulman sen suhteen, mitä me bändinä olemme.

Soititte Euroopassa ensimmäisen kerran vuonna 2005. Oliko Japanin ulkopuolella esiintyminen osa tätä DIR EN GREYtä koskevan näkökulman laajenemista?

Toshiya: Muistan kun soitimme Saksassa ensimmäistä kertaa. Tarkalleen ottaen se oli Withering to death. -repertoaarin kohdalla. Sitä ennen emme koskaan olleet ajatelleetkaan Japanin ulkopuolella esiintymisen mahdollisuutta. UROBOROKSEN aikaan aloimme pitää DIR EN GREYtä maailmanlaajuisena bändinä. Japanille kuulumisesta koko maailmalle kuulumiseen - se on hyvä esimerkki siitä, miten näkökulmamme vaihtui tuossa uranvaiheessa mikrotasolta makroon.

Kaikkien näiden vuosien jälkeenkään DIR EN GREY ei osoita merkkejä hiipumisesta. 34. singlenne The Devil In Me, ilmestyy huhtikuussa...

Toshiya: Ja uskon sen olevan single, joka tulee eroamaan DIR EN GREYn totutusta tyylistä. Jos kappaleet kuuntelee vain kertaalleen, sitä ei pysty ymmärtämään. Ajattelisin, että singleä täytyy kuunnella useaan otteeseen, ja sitten sitä saattaa ymmärtää. Basistina yritin muotoilla oman osuuteni soundista niin, että se viipyisi kuuntelijan kohdalla. Heidän ulkopuolellaan tai sisällään, mitä enemmän he kuuntelevat. Halusin basso-osuuksieni pureutuvan ihmisiin ja jäävän mieleen. Haluan kuulijan miettivän ja fiilistelevän asiaa kuuntelemisen jälkeen. Haluan heidän pohtivan: "Täällä huoneessa on jotakin seuranani, jotakin joka jäi siitä kappaleesta, ja se jokin on takertunut minuun".

DIR EN GREY on toiminut bändinä 27 vuoden ajan. Bändeille on varsin harvinaista pysyä yhdessä niin pitkään. Mitä voimme odottaa seuraavaksi?

Toshiya: Koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuus pitää sisällään. Rehellisesti sanoen näkisin, että me vain jatkamme DIR EN GREYnä esiintymistä, niin pitkään kuin vain voimme. Vaikka maailmassa olisi enää vain yksi fani jäljellä, haluaisin silti soittaa musiikkia sille yhdelle henkilölle. Yksilöinä meistä jokaisella on taiteellisesti hyvin erilaiset tyylit, ja meillä on paljon asioita, joita haluamme kokeilla soolomielessä. DIR EN GREYn rajoitteena on se, ettemme ole yhden miehen show; olemme yhtye, viiden henkilön yhdistelmä. Kukaan meistä ei voi yksipuolisesti muuttaa taiteemme suuntaa oman tyylinsä pohjalta. Musiikillisesti meillä on paljon asioita, joita haluamme kokeilla, mutta niiden on oltava sopivia. Mitä sitten seuraavaksi teemmekään, sen on oltava DIR EN GREYtä.

Olemme aivan innoissamme DIR EN GREYn paluusta Eurooppaan, vaikkakin toivomme, että olisimme tavanneet onnellisempina aikoina. Eurooppa käy nyt läpi haastavia vaiheita, johin lukeutuu yltyvät konfliktit idässä sekä jatkuvat terrori-iskujen uhat. Juuri eilen Crocus City Hall -konserttitalossa Moskovassa murhattiin 60 ihmistä rock-konsertin aikana. Keikkapaikassa jossa soitatte tänään – Pariisin Bataclanissa – aseistettujen miesten hyökkäyksessä metallikonserttiin kuoli yli 90 ihmistä vuonna 2015. Miltä tuntuu, muusikkona, soittaa täällä tänään?

Toshiya: En tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Ja mietinpä sitäkin, mitä apua musiikista voi tällaisten tragedioiden kohdalla olla. Musiikki ei voi pelastaa maailmaa. Musiikki on vain viihdettä. Siitä voi nauttia vasta sitten, kun valtaosa perustarpeista on täytetty. Vasta sen jälkeen elämäänsä voi tehdä tilaa musiikin kaltaisesta taidemuodosta nauttimiselle. Ja siltikin... musiikki voi ravita sielua tiettyyn pisteeseen asti. Se voi tuoda lohtua tai tyytyväisyyden tunnetta.

Olemme paraikaa Ranskassa, vallankumouksen maassa. Musiikki ei muuttanut maailmaa, mutta synkkinä aikoina musiikki on saattanut tuoda lohtua ihmisille. Tämänhetkinen maailmantilanne huomioon ottaen tiedän musiikin olevan pelkkää etäistä iloa, mutta toivon todella, että tämäniltainen toisi kuulijoillemme hivenen helpotusta.

JaME kiittää Toshiyaa, DIR EN GREYn managementtia, Twisted Talent Entertainmentia ja tulkkina toiminutta Masa Etoa.