Alun perin vuonna 2006 ilmestynyt
PINK on noiserockin klassikkoalbumi, joka toi
Boriksen metallikansan tietoisuuteen kertarysäyksellä. Albumi sai juhlavuotensa kunniaksi uuden painoksen, joka sisältää kokonaisen täyspitkän verran poisjätettyjä kappaleita levytyssessioista. Lisäksi yhtye kiertää maailmaa esittämässä albumia kokonaisuudessaan ja
saapuu Tavastiallekin ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen tykittämään sen läpi kokonaisuudessaan. Miksi PINK on edes saavuttanut nykyisen kulttistatuksensa?
Varsinainen albumi on ansainnut kaiken saamansa arvostuksen. Vaikka se on pitkä, se ei tunnu lainkaan laahaavalta. Oikeastaan päinvastoin, kierrokset kasvavat koko albumin ajan suuremmiksi ja suuremmiksi. PINK on soi niin kovaa, että lähes sattuu. Se pyrkii hukuttamaan kuulijansa äänivalleihin ja onnistuu siinä erinomaisesti. Levyn aloittava Farewell on kumarrus vanhan shoegaze-musiikin suuntaan. Hidas ja kasvava kappale on erinomainen tunnelmapala, joka tekee kerralla selväksi, mistä levyssä on kyse. Kirskuvat kitarat ja raskaat rummut kuljettavat unenomaisen kappaleen loppuun saakka, jonka jälkeen tykitys alkaa. Pink, Woman on the Screen ja Nothing Special ovat äärimmäistä kitaramusiikkia, jonka tarttuvat riffit soivat rumpukaaoksen keskellä. Kaikki surisee ja pörisee vihlovasti ja nopeatempoinen riffittely saa kuulijansa hengästymään.
Blackout tuo hetkellisen helpotuksen uhkaavalla, doom-metallia lähentelevällä jumituksellaan. Kappale ei kaipaa edes lauluosuuksia, kitarat huutavat tuskaansa sellaisella raivolla, jolle suurin osa tulkitsijoista jää toiseksi. Alle kaksiminuuttinen Electric palaa taas nopeampaan revittelyyn, jossa pysytäänkin Pseudo-Breadin, Afterburnerin ja Six, Three Timesin muodostavan ryppään ajan. Näistä varsinkin Pseudo-Breadissa kitaristi Watan soittama ikimuistoinen fuzz-soolo teki aikanaan vaikutuksen allekirjoittaneeseen kertaheitolla. Se hyökkää kuulijan kimppuun uskomattomalla raivolla, kadoten lopulta punk-henkiseen loppurymistelyyn. My Machine tarjoaa hiljaisen tuokion, jonka rikkoo Just Abandoned Myself, levyn viimeinen kappale. Se kestää 18 minuuttia, josta puolet on äärimmäisen nopeaa ja melodista noiserockia kunnes kappale purkautuu pelkkään valtavaan äänivalliin ja kiertoääniin. Kappale on koko Boris pienoiskoossa ja lopettaa albumin uskomattomalla voimalla.
Uudelleenjulkaisun pihvi on kuitenkin yhdeksän kappaleen mittainen kakkoslevy. Your Name part 2 aloittaa sen kaikuisissa ja hitaissa tunnelmissa. Se tuntuu luontevalta jatkolle varsinaisen albumin päätteen rymistelyn perään. Julkaisu on todellakin mietitty, niin luonteva siirtymä on. Se ei olekaan niinkään bonusraita, vaan uuden alku. Reilun kuuden minuutin aikana se esittelee kauniita riffejä, laulaja-kitaristi-basisti Takeshin valtavan äänimaiseman ja voimasta dynamiikkaa. Harva trio on yhtä iso kuin Boris. Heavy Rock Industry sen sijaan on alkupuolellaan todella raskaasti junnaava teos, kunnes rumpali Atsushi yhtäkkiä muuttaa koko tunnelman. Kappaleesta tuleekin nopeasti groovaavampi ja tarttuvampi epämääräisine wohoo-huutoineen ja muine hassuuksineen. Boris ei olekaan koskaan ollut ryppyotsainen metallibändi.
SOFUNin myötä päästään takaisin leikkisempään punkmättöön, jota rummut hallitsevat. Bändi takoo riffejä menemään kovaa kyytiä ja toisin kuin varsinaisen levyn punkeimmilla biiseillä, tällä kertaa kesto on lähes kaksinkertainen. Non/la/shant on suriseva instrumentaali, joka keskittyy lähinnä soolojen esittelyyn. Se groovaa kuin Jimi Hendrix olisi liittynyt varhaiseen Black Sabbathiin ja soundi on vähintäänkin mutainen. Room Noise kasvaa hitaasta poplaulusta loppua kohden isoksi metelöintiriffittelyksi. Tämä on kappaleista ensimmäinen, joka tuntuu hieman täytteeltä. Myöskään seuraava Talisman ei pääse aiempien kappaleiden tasolle, vaan jää irtonaiseksi. N.F. Sorrow kuulostaa Rainbow-levyn Borikselta, joka tehtiin Michio Kuriharan kanssa. Riipiviä sooloja, rauhallinen tempo ja vahva tunnelma saavat ihmettelemään, miksei kappale mahtunut PINKille. Loppuun jääneistä kappaleista Are You Ready? on reippaampi punk-rykäisy ja Tiptoe kaunis instrumentaali.
PINK on albumi joka ansaitsi uuden painoksen. Alkuperäinen levy myytiin loppuun kauan sitten ja uusi, sekä vinyylinä että cd:nä julkaistu versio uusilla kappaleilla on tarpeellinen hankinta Boriksen faneille. Itsessään vahva albumi ei kärsi uusista kappaleista, vaan ne pikemminkin täydentävät sitä. Alkuperäisen levyn hyvyydestä kertoo myös se, kuinka vahvoja teoksia siltä on jätetty pois ehjän kokonaisuuden luomisen vuoksi.
Jatkuvasti uutta musiikkia tekevä yhtye ei mennyt albumin kanssa siitä, missä rima on matalin, vaan onnistui tekemään yhden harvoista uudelleenjulkaisuista, joissa maistuu enemmän rakkaus kuin raha. Toivottavasti myös Tavastialla kuullaan bonuskappaleita livenä, ne ovat näkyvyytensä ansainneet.
