Kuuntelussa nopeasti julkisuutta saaneen nuoren yhtyeen Matenrou Operan ensimmäinen minialbumi GILIA.
En tunne Matenrou Operaa entuudestaan, mutta heidän ympärillään pyörivän suuren kohun ja Euroopassa keikkailun myötä mielenkiintoni heräsi ja päätin tutustua yhtyeen uusimpaan Japanissa julkaistuun minialbumiin GILIA. Samalla nimellä julkaistiin levy myös Euroopassa, mutta se sisältää enemmän kappaleita kuin tämä viiden kappaleen Japaniversio. Mukana tulee myös DVD, jolta löytyy musiikkivideo Alkaloid showcase -kappaleelle.
Levy alkaa kappaleella nimeltä Plastic cell, ja heti muutaman kuuntelukerran jälkeen siitä muodostui oma suosikkini levyn viidestä biisistä. Biisi on suhteellisen raskas ja nopeatempoinen, mahtipontinenkin, ja sen taustalla soiva syntetisaattori luo mystistä ja sinfonista tunnelmaa. Laulaja Sono yllätti minut, sillä usein nimenomaan laulaja on heikoin lenkki uusissa visual kei -bändeissä. Sono kuitenkin kuulostaa melko lupaavalta, ja vaikka kaikken korkeimmat lauluosuudet hipovat ärsyttävyyden rajaa, hän kuitenkin suurimmaksi osin onnistuu tässä kappaleessa oikein hyvin.
Seuraavana on bändin kenties tunnetuin kappale, Alkaloid showcase. Se ei ole yhtä mahtipontinen kuin ensimmäinen, vaan enemmänkin rokahtava. Ajoittain taustalla kuuluu Sonon karjuvaa ääntä muokattuna, ja se ei tunnu oikein sopivan muuhun kappaleeseen vaan kuulostaa irralliselta. Muuten kappale on kohtalainen, tarttuva melodia on ihan hyvä ja Sonokin kuulostaa suurimmaksi osin vaikuttavalta. Biisissä olisi periaatteessa aineksia vaikka mihin, mutta mielestäni siitä silti puuttuu se jokin, ja kokonaisuus jää keskinkertaiseksi.
Kolmas kappale Twilight parade noudattelee alussa turhan paljon Alkaloid showcasen tyyliä, ollen kuitenkin jonkin verran rauhallisempi. Loppua kohden biisi muuttuu rankemmaksi ja metallimaiseksi. Alussa Sonon laulaessa hiljaisen musiikin päälle hänen nätti äänensä tulee hienosti esiin, mutta kohta musiikin voimistuessa ja nopeutta tullessa lisää, hänen äänestään tuntuu puuttuvan kaivattua voimaa. Hitaammissa osissa hän kuulostaa vuoroin kauniilta, vuoroin voimakkaalta, mutta raskaissa osissa ääni ei pääse oikeuksiinsa vaan hukkuu liiaksi musiikkiin. Musiikillisesti kappale ei ole kovinkaan erikoinen, jossei toisaalta huonokaan - tuntuu että samanlaisia biisejä on kuultu jo aivan tarpeeksi erinäisten hevibändien toimesta.
Neljäntenä vuorossa on Sara, aiemmin livesinglenä julkaistu kappale. Sara on kaunis ja hidastempoinen balladi, ja kuten arvata saattaa, Sono kuulostaa jälleen kerran kauniilta ja henkilökohtaisesti olen tyytyväinen, ettei hän tässä biisissä juurikaan laula niin korkealta kuin muissa biiseissä, sillä matalampi laulu on huomattavasti miellyttävämpää.
Viimeisenä kappaleena on Kokuu kara no tegami, joka on levyn nopeatempoisin ja tietyllä tavalla kevyin kappale. Mielestäni se on selkeästi huonoin ja ärsyttävin kappale näistä viidestä, sillä Sono vaihtelee laulutyyliään liian usein ja laulaa turhan korkealta, eikä musiikkikaan tee sen suurempaa vaikutusta. Itseääntoistavaa, yksinkertaista ja hermoillekäyvää. Siinä missä neljää edeltävää biisiä voi sanoa vähintään kohtuullisen hyviksi, ei tätä tee mieli kuunnella ollenkaan. Harmillisen huono lopetus muuten melko hyvälle minialbumille.
Levyn lisänä tulevalta DVD:ltä löytyy Alkaloid showcasen musiikkivideo, joka ei sinänsä ole kovinkaan erikoinen. Bändin jäseniä näytetään vuoroin soittamassa omia instrumenttejaan ja vuoroin sinisävyisen taustan edessä poseeraamassa. Video ei jätä mieleen mitään erikoista, mutta jaksaa sen ehkä kerran tai pari katsoa.
Viimeisintä biisiä lukuunottamatta GILIA on yllättävän tasavahva ja lupaava albumi näinkin nuorelta bändiltä. Toivotaan, ettei Matenrou Opera lopeta yhtä nopeasti kuin muut lukuisat visual kei -bändit, vaan että he jatkaisivat kehittymistä ja julkaisuja vielä pitkään. Ainakin tämän levyn perusteella heillä saattaa olla mahdollisuuksia oikeasti hyvän musiikin tekoon ja suureenkin suosioon.
