the GazettE - STACKED RUBBISH[Pulse Wriggling To Black]01, Japani 7.9.2007

Jostain uneen kantautuva Reila herätti sillä hetkellä liian kovalla äänellä ja puhelin sai nopeasti nyrkistä ja hiljeni. Hetken pyörittyäni nousin ylös tatamilta, kello näytti yhdeksää. Suuntasin ensimmäisenä ikkunan luo tarkistamaan ilmaa. Tuuli yhä aika kovaa, mutta tieto siitä että taifuuni oli vihdoin ohi, sai sydämen taas pamppailemaan kovemmin. Saisimme sittenkin keikan! Potkaisin ohi mennen kaveriani hereille ja menin suihkuun. Alkoi tarkka valmistautuminen. Meikkiä naamaan, vaatteet päälle ja kaikki niin sanotusti tarvittava mukaan ja menoksi. Kello oli ehkä kahdentoista kieppeillä, kun suuntasimme kulkumme ryokanista Shibuyan keskustaan. Jo siinä vaiheessa kirosin, miksi olin päättänyt laittaa hameen. Kuka järkevä ihminen laittaisi hametta, kun taifuuni oli juuri pari tuntia sitten siirtynyt pois Tokiosta? Ei minunlaiseni järkevä ihminen.

Saavuimme Tokion asemalle ehkä puoli yhden paikkeilla ja siitä alkoi yli puolen tunnin matka kohti Nippon Budokania. Ilma oli yhä kostea ja kuuma, eikä se tehnyt matkasta ollenkaan sen helpompaa, kuin yhäkin hamettani riepotteleva tuuli. Budokanin eteen saavuttuamme saimme huomata, ettemme olleet todellakaan ensimmäisiä. Ihmisiä oli järkyttävän pitkässä jonossa ja meillä ei ollut tietoakaan siitä, minne he jonottivat ja miksi. Ei tietoa mihin meidän olisi pitänyt mennä, saati sitten milloin saapuisi ihminen jolta saisimme liput. Päätimme kuluttaa siis aikaa ja kävimme syömässä. Saavuttuamme takaisin huomasimme, että jono, sekä ihmismassa Budokanin edessä oli kasvanut. Pikkuhiljaa alkoi selvitä, että ihmiset jonottivat ostoskojun luo.

Parin tunnin norkoilun jälkeen ihmisiä oli jo niin paljon, että jonkun tietyn ihmisen löytäminen olisi miltei mahdottomuus. Kuten saimme huomata... Ihminen jolla lippumme yhä oli, oli jossain Luoja ties missä ja paniikki meinasi iskeä vähän liiankin lujaa.
Noin tunti ennen keikan alkua löysimme viimein etsimämme ihmisen ja saimme liput. Ostoskojulta hakemaan huivi ja toppi ja sitten vain sisälle Budokaniin. Vasta sisällä sitä tajusi, kuinka järjestelmällisesti ihmiset saatiin sisään ja kuinka nätisti jokainen pysyi omalla paikallaan. Kukaan ei töninyt, kukaan ei etuillut. Olisi jo voinut saapuvansa oopperakonserttiin, ellei taustalla soiva musiikki olisi tuonut takaisin maanpinnalle. Musiikkivalinta sai hymyn huulille viimeistään siinä vaiheessa, kun 50cent alkoi soimaan ja hetkellisesti The GazettEn rock-uskottavuus katosi minun silmissä.

Musiikki kaikkosi, valot sammuivat. Yleisön kiljunta ja huuto täytti vain hetkeksi Budokanin hallin, kunnes sen seinillä alkoi soida vahvasti ja varmasti ART DRAWN BY VOMIT. Yleisö fiilisteli, huusi, hyppi ja lauloi mukana. Bändi asteli lavalle samassa järjestyksessä kuin aina ennenkin; rumpali Kai, basisti Reita, kitaristit Aoi ja Uruha sekä viimeisenä vokalisti Ruki. Ei ollut mikään yllätys, että Ruki sai suurimmat huudot yleisöltä. Hetken bändikin ehti fiilistellä uutta aloitusbiisiä, kunnes se loppui ja bändi kokoontui Kain rumpujen eteen, selkä yleisöön päin. Samalla rennolla tyylillä jatkettiin AGONYn räpähtävissä tahdeissa. Pakko myöntää, että meinasi kyyneleet nousta silmiin, kun noin 14000 ihmistä lauloi Rukin mukana biisiä. Koskaan en ole kuullut mitään niin hienoa ja voisin jopa sanoa, etten koskaan enää tulekaan kuulemaan.
Seuraavana vuoroon tuli monen suosikiksi noussut Filth in the Beauty ja se sai yleisön villiintymään täysin. Yleisö lauloi voimakkaasti naislaulajan osan ja se täydensi täydellisesti laulua Rukin aloittaessa oman osuutensa. Biisi kuulosti juurikin niin mahtavalta, kuin olin sen kuvitellutkin kuulostavan.
Hyena sai yhtä hyvän vastaanoton kuin edellinenkin biisi ja kuulosti myös erittäin hyvältä livenä, vaikka aluksi pelkäsin miltä tuo biisi voisi livenä kuulostaa. Pakko silti sanoa, että levyllä se toimi minulle paremmin. Silti en missään nimessä menisi sanomaan, että se oli huono. Ei todellakaan! Sekoitti minun pään täysin ja Hyena oli juuri se biisi, jonka aikana hartiat ja selkä menivät lukkoon liian kovan moshauksen ansiosta. En silti valittanut, enkä missään nimessä rauhoittanut tahtia!
BURIAL APPLICANT oli mahtava. En edes osaa kuvailla kuinka hyvältä ja ihanalta Rukin ääni kuulosti, tai sitä kuinka paljon enemmän tästä biisistä nyt pidän. Ja minä kun luulin, etten voisi pitää siitä enää enempää. Olin väärässä, se kuulostaa liian taivaalliselta livenä.

Sitten tuli biisi, jota varmaan kukaan ei uskonut enää The GazettElta kuulevansa. Tuttu kitarasoolo - se on jotain vanhaa - raju rummutus ja moshausta - voi hyvä helvetti se on jotain niin vanhaa - Rukin pehmeän viettelevä ääni. Voi kyllä… se on $ugar Pain! Yleisö sekosi täysin ja moshasi kuka mitenkin; toiset eivät jaksaneet kauaa ja siirtyivät paraparaan, toiset eivät lopettaneet hetkeksikään ja pitivät vain penkeistä tukea riehuessaan. Se oli yksi elämän kohokohdista ja yksi niistä biiseistä, jotka olin joskus vielä toivonut kuulevani livenä. Sain biisin ja tunteen, jota ei sanoin voi kuvailla.
Tuli hetkeksi melkein pimeää, mutta samassa valo palasi, tosin liekkien merkeissä. Bändi seisoi paikallaan, tuli heidän ympärillään, Ruki etummaisena tulipunainen ruusu kädessään. Hetken jo ehdin pelätä pahinta ja valmistauduin nopeasti Taioniin, mutta sain kuitenkin hiukan rauhaa huomatessani, että biisi ei ollutkaan Taion vaan uudelta levyltä Ganges ni Akai Bara. Alun outo kitarasoolo teki vihdoin minuun vaikutuksen ja opinpa senkin, että tämä biisi on sittenkin hyvä. Ainakin livenä. Rukin ääni, tunnelmallinen kitara ja yleisön harmonisen rauhallinen huojunta toivat juuri sen odotetun tunnelman.
Alkoi henkinen valmistautuminen hitaisiin biiseihin ja itkemiseen. Herkkää tunnelmaa jatkoi Gentle lie, joka sekin kuulosti hyvältä livenä, muttei tehnyt minuun sen ihmeempää vaikutusta. Ei tehnyt levyllä, eikä nyt livenäkään.
Valot himmenivät hallissa, pari kohdevalaisinta valaisi lavaa. Katosta laskeutuvaan peilipalloon osuvat valot saivat kauniin kuvajaisen piirtymään lavalle. Kaunis kitarasoolo, herkät rummut ja Rukin kaunistakin kauniimpi ääni. Se oli kaikki mitä tarvitsin alkaakseni rakastaa tätä ennen niin paljon vihaamaani biisiä. Calm Envy soi kauniimpana koskaan, peilipallon valot heittivät tunnelmallista valoa seinille ja yleisöön. Joku itki…
"I want to see all of you. I want to love all of you"
Itki toinen, ja kolmas. Ja viimein niin itkin minäkin. En osaa sanoin kuvailla, kuinka upea se näky oli, kuinka kauniisti ja vahvasti Rukin ääni valloitti jokaisen kuulijan. Mutta voisin vaikka vannoa, ettei yleisössä ollut yksikään, joka ei olisi liikuttunut tuon biisin aikana.

Sitten tuli se kauan pelätty hetki.
Valot sammuivat kokonaan. Hetkellisen pimeyden ajan toistelin itselleni "älä itke, älä itke"-komentoa, joka myöhemmin osoittautui turhaksi. Aivan lavan edessä, Rukin korokkeesta kajastui verenpunainen valo. Ruki puoliksi makasi korokkeen päällä, hengitti katkonaisesti mikrofooniin, samalla raapien ja hakaten korokkeen ritilää. Olin nähnyt viimeisimmän keikka DVD:n, joten tiesin jo mitä tuleman piti, mutta sen livenä näkeminen oli kymmenen kertaa pahempaa. Tartuin ystävääni kädestä kiinni ja pidätin hengitystä. Täydellisen äänettömyyden rikkoi vain Rukin katkonainen hengitys, metallin kahahdukset ja jonkun avuton nyyhkytys. Hiljalleen Uruhan kitara alkoi soittaa Taionin alkusooloa ja vierelläni yksi jos toinenkin - minut mukaan lukien - purskahtivat itkuun. Rukin repivän vahva ääni oli kuin isku suoraan sydämeen. Aoi ja Uruha soittivat päät painuneina, Kai hakkasi rumpuja tuskainen ilme kasvoillaan, Reita lyyhistyi maahan basson kanssa, Ruki hoiperteli ympäri lavaa, ääni värähdellen, tärisevät kädet ilmaa haroen. Lavaesitys oli juuri niin tuskainen, kuin biisin tarinakin ja sitä hetkeä en unohda koskaan.
Taionin jälkeen seurasi ihana Chizuru. Tuskallinen tunnelma oli aavistuksen jo kadonnut, valot palanneet keltaisina takaisin ja biisi oli ylitsepääsemättömän kaunis kyyneleisten silmien takaa katsottuna.

Sitten oli hetki, jolloin Rukin oli aika sanoa yleisölle jotain. Suurintakaan osaa en tajunnut, mutta sen ymmärsin, että jotain mies puhui nolostumisesta. Ainakin kovasti yleisö nauroi, sanoipa Ruki sitten mitä tahansa. Yleisön huudatuksista saattoi jo päätellä, että oli aika pyyhkiä kyyneleet, ottaa kunnon haara-asento ja valmistautua taas rockaamaan.

Nausea&Shudder toi nostalgisia tunnelmia mieleen ja hetkeksi palasin vuoden taaksepäin, aina The GazettEn Saksan keikoille asti. SWALLOWTAIL ON THE DEATH VALLEY seurasi perässä ja heti sen jälkeen saimme lisää tuulahdusta vanhoista ajoista COCKROACHin tahdeissa. CIRCLE OF SWINDLER ja MOB 136 BARS veivät voimat täysin, mutta silti jostain sain lisää puhtia moshata ja riehua minkä kerkesin. Tartuin penkkiin ja ystävääni kiinni ja vain moshasin silmät kiinni. DISCHARGE oli viimeinen niitti niskoilleni, mutta vieläkään en kyennyt lopettamaan moshausta, vaan annoin musiikin ja tunnelman viedä mukanaan.

People Error alkoi soimaan, muu bändi poistui lavalta Rukin jäädessä makaamaan korokkeensa päälle. Se oli jälleen hetki jolloin silmiin kohosi kyyneleitä. Yleisöstä kuului sieltä täältä Ruki-kiljahduksia, joku itki jälleen. Viimein mies nousi vaivalloisesti ylös ja raahautui vaikeasti kävellen, käsiään ja päätän roikuttaen, horjuen pois lavalta. Aloin yleisön mukana huutaa "Ruki, Rukiii!!" ja lysähdin tuolille istumaan. Hengähdystauko!

Encore-kajahdukset alkoivat miltei saman tien, kun Ruki katosi lavalta. Saimme odottaa bändiä huimat 20 minuuttia ja oli vain ihmeteltävä kuinka nopeasti sekin aika tuntui menevän. Yleisön encore-huudot eivät laantuneet hetkeksikään.

Kiljaisten pomppasimme pystyyn, kun Kai asteli lavalle huivi naamallaan. Outoutta herätti se, että Kai ei saapunut yksin, vaan Reitan kanssa ja näin ollen Kain oma rumpusoolo Ride with the ROCKERSista jäi kokonaan pois. Mutta uusittu versiokin kuulosti silti todella hyvältä ja mikäs minä olen Reita-fanina valittamaan, jos saan miehen karjuntaa ja soittoa kuunnella aavistuksen pidempään, kuin normaalisti. ROCKERS jyräsi kuten aina. Mahtava meininki, Reitan ihanat välikommentit ja yleisön uskomaton karjunta. Uruha ja Aoi saapuivat lavalle keimaillen ja melkein heti perään Ruki.
Siitä päästiin taas kiljumaan yllätyksestä, kun bändi alkoi soittaa Ruderia. Ja heti perään lisää yllätystä aiheuttanut AntiPop. Molemmat vanhat biisit rockasivat paremmin, kuin uskoinkaan ja fiilis kohosi nopeasti kipeästä niskasta huolimatta.
Kare uta otti vuoronsa ja on sanottava, ettei tämä biisi vakuuttanut minua vieläkään. Hyvä se oli, mutta en näinä vuosina vain ole löytänyt siitä mitään ihmeellistä, enkä löytänyt vieläkään.
REGRET kohotti tunnelman kattoon ja biisi kuulosti uskomattoman hyvältä livenä. Biisin alun Uruhan ja Aoin yhteinen, vuorotteleva kitaran soitto meni täydellisesti putkeen ja miehet näyttivät itsekin onnelliselta onnistuessaan vaikeassa kohdassa. Biisi soi mahtavasti livenä ja samoin jälleen se Rukin mahtava, tumma ääni.
GO TO HELL toi taas hyvät muistot Saksan keikoilta mieleen ja pisti minut ja muun yleisön moshaamaan, rockaamaan ja huutamaan. Koko bändikin näytti sekoavan biisistä ja pomppivat kuka mihinkin suuntaan, meinaten parissakin kohtaa joko törmätä toisiinsa tai muihin esteisiin lavalla.
Ja viralliseksi sekoilubiisiksi julistettu Kantou dozega kumiai sai lopunkin järjenhivenen lähtemään bändiltä ja lavalla oli menokin sen mukaista. Reita isotteli yleisölle, leikki selvästikin välillä gorillaa lavan edessä ja heitti paljon fanservicea Uruhan kanssa. Ruki juoksi lavan toiselta puolelta toiselle puolelle melkein koko biisin ajan ja pysähtyi aina välillä hypittämään ja huudattamaan yleisöä. Hauskaa oli myös seurata, kun Aoi ja Uruha joutui kapeahkolla väylällä vastakkain ja Aoi rupesi estämään Uruhan kulkua vinosti hymyillen. Uruha oli hetken hämmentyneenä, mutta oli kohta mukana leikissä ja saimme taas ihailla pientä fanservicea. Kai näytti - kuten aina - ihanalta riehuessaan rumpujen takana ja hymyillessään villiä hymyään, muiden riehuessa lavalla.
Keikan päätti odotetusti LINDA~candydive Pinky heaven~. Yleisö taputti, paraparasi ja lauloi. Biisin puolivälissä räjähti panokset ja katosta alkoi sataa paperisuikaleita. Yleisö huuti kovemmin ja bändi heitti vielä viimeisen kerran parastaan. Biisin loputtua jokainen bändinjäsen vilkutteli yleisölle, halaili toisiaan, heitti kuka plektroja tai rumpukapuloita, kuka pyyhkeitä yleisöön. Kuten yleensä, viimeisenä lavalta lähti onnellisen leveästi hymyilevä Kai.

Oli upeaa kerrankin elämässään päästä käymään keikalla, jossa yleisö riehui ja piti hauskaa, ilman että kukaan loukkasi toista (ainakaan tahallaan) tai että turvamiehet olisivat joutuneet nostamaan jonkun pois yleisöstä tallautumisvaaran vuoksi. Yleisön riehuessa hulluna piti samalla vain miettiä, kuinka ihanan tilavaa siellä oli ja kuinka järjestelmällistä riehuminen oli. Voisi ehkä jopa karusti sanoa, että se oli kaavamaista, mutta löytyi sieltä aina ne pari kaavanrikkojaa, jotka unohtivat paraparat ja vain moshasivat minkä pystyivät. Silti omilla paikoillaan pysyen...
Vaikka niskan ja selän paranemiseen meni se 8 päivää, en voi missään nimessä valittaa tai ajatella, että olisinpa ollut varovaisempi. Kahdeksaan päivään en voinut kunnolla nousta ylös, nukkua muuten kun selälleen tai mahalleen, tai nostaa mitään maahan pudonnutta, mutta väliäkös tuolla. Sain elämäni parhaimman keikan ja voin vain olla onnellinen siitä.
Tiesin jo silloin ja tiedän yhä, etten koskaan tule olemaan millään noin mahtavalla keikalla toiste, enkä koskaan saa enää sitä tunnetta takaisin, jonka sillä keikalla sain, mutta olen onnellinen siitä, että sain sen edes kerran.

Arigatô Gazette!