SID - play

Vasta kolme vuotta kasassa ollut SID julkaisi marraskuun 8. päivänä jo kolmannen täyspitkän albuminsa. Albumia kuunnellessani en todella voi kuin ihmetellä, että miten näinkin nuori bändi on voinut jälleen kerran tehdä hyvin eheän levyn, joka tuntuu vain paranevan joka kuuntelukerralla. Jo heidän ensimmäinen levynsä oli menestys, ja suosio tuntuu vain kasvaneen vuosien varrella aina vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Bändin raju tyylinvaihdos ensimmäisen ja toisen levyn, Renain ja Hoshi no Miyakon, välillä tosin tuntuu laskeneen suosiota joidenkin fanien keskuudessa, mutta toisaalta taas kasvattanut suosiota uusien fanien keskuudessa. Uuden levyn ja sen edeltäjän erot eivät ole aivan yhtä rankat, mutta myös tällä levyllä on kuultavissa täysin uusia tuulia.

Vaikka vuoden 2006 aikana ilmestyneet singlet olivatkin mielestäni olleet hyviä, en silti ollut kuunnellut yhtäkään niistä kovinkaan montaa kertaa, enkä tiennyt, mitä odottaa tältä kolmannelta levyltä. Kyseessä on eräs suosikkibändeistäni, joten tietysti odotin levyä innolla, mutta toisaalta en voinut olla ajattelematta tuota suurta muutosta Renain ja Hoshi no Miyakon välillä, ja onpa bändi singleilläänkin joskus yllättänyt. Näistä yllätyksistä johtuen en tiennyt, millä mielellä uutta levyä kannattaisi odottaa. Siitä huolimatta, vaikka tutustuin SIDiin ennen Hoshi no Miyakoa ja myönnän levyn olleen lähes järkytyksenomainen yllätys, oli se kuitenkin ajan myötä noussut ykkössuosikikseni SIDin kahdesta silloisesta levystä, joten päätin vain luottaa SIDiin ja valmistauduin antamaan uudelle levylle enemmän kuin yhden tilaisuuden jos se olisikin Hoshi no Miyakoon verrattuna hyvin erilainen.

Saatuani levyn vihdoin kuunteluun, saatoin kuitenkin huokaista helpotuksesta, todeten, että kaikki huoleni olivat olleet täysin aiheettomia. Tunsin lähestulkoon syyllisyyttä; olisihan minun aiempien kokemusteno perusteella pitänyt tietää, että SIDin jäsenten lahjakkuus on niin suuri, että he voivat kokeilla kaikenlaisia musiikkityylejä ja näköjään onnistua joka kerta. Tämä levy ei kuitenkaan ole yhtä radikaalisti erilainen Hoshi no Miyakoon verrattuna kuin em. levy on edeltäjäänsä nähden, mutta kuten aiemmin mainittua, tietynlaista kehittymistä on jälleen kuultavissa lähes kaikissa kappaleissa.

Levyllä on kaiken kaikkiaan 12 kappaletta ja vain kolme niistä on aiemmin julkaistu singleillä, joten uusia kappaleita on tälläkin levyllä kiitettävän paljon. Jostain syystä näiden sinkkubiisien ollessa tällä albumilla, kuuntelen niitä huomattavasti enemmän mielelläni kuin niiden ollessa singleillä. Syy tähän lienee se, että kappaleet ovat nyt juuri oikeanlaisessa ympäristössä ja balanssi muiden kappaleiden kanssa on loistokas; näin nämäkin kappaleet pääsevät paremmin oikeuksiinsa. En odottanut näin käyvän, mutta totta puhuen nuo sinkuilla ilmestyneet kappaleet kuuluvat tämän levyn todellisiin helmiin.

Uusista kappaleista omiksi suosikeikseni nousevat tällä hetkellä levyn aloittavat Yogoreta Yubi ja Room sekä puolesta välistä löytyvä Milk. Yogoreta Yubi on juuri sellainen kappale, jota odotinkin SIDiltä: todella menevä, mielenkiintoisilla, hieman espanjalaistyylisiä muistuttavilla kitaroilla ja loistokkailla bassolinjoilla varustettu nopea, mutta ei raskas, kappale. Maon pehmeä, kaunis ääni kuulostaa yhtä hyvältä kuin aina - siis suorastaan täydelliseltä.
Room on hieman hidastempoisempi kuin Yogoreta Yubi, joskin vielä kaukana balladista, ja vaikka Maon ääni tuleekin jonkinlaisen filterin läpi suurimman osan ajasta, ei se hänen ääntään huononna, vaan tekee sen kenties vielä sopivammaksi tämän nimenomaisen biisin tyyliin. Myös Maon tapa laulaa on miellyttävä, sillä kertosäkeessä hän vaihtelee mielenkiintoisella tavalla korkeasta matalaan ja takaisin korkeaan.
Kolmas suosikeistani, Milk, on mukavan jazzahtava ja vielä Roomia hieman hidastempoisempi, pianolla varustettu kaunis biisi. Maon täyteläinen ääni pääsee jälleen kerran oikeuksiinsa Milkin kaltaisissa hitaammissa kappaleissa, ja myös Milkissä kuullaan tuota edellämainittua korkealta laulamista ja korkean ja matalan välillä vaihtelemista.

Levyllä on myös kaksi hieman rankempaa kappaletta, jollaisia Hoshi no Miyakolta ei löytynyt, mikä omalta osaltaan tuo mukavaa vaihtelua tähän albumiin. Ensimmäinen rankempi kappale on Milkiä edeltänyt Slow, joka ei kyllä ainakaan nopeutensa puolesta ole nimeään ansainnut! Toinen levyn rankoista kappaleista on park, joka oli todellinen yllätys; biisi on hyvin rankka ja nopea näinkin kevyelle albumille. Yllättävää kyllä, biisin rankkuus ei todellakaan häiritse, vaan SID on saanut sen sopimaan levylle erittäin hyvin, ja se onkin mielestäni aiemmin mainitsemistani kolmesta suosikkikappaleestani lähes seuraava. Hoshi no Miyakon kaltaisen levyn jälkeen on mukavaa, että SID on jälleen sisällyttänyt myös rankempaa tyyliä musiikkiinsa, vaikka näiden rankempien biisien tyyli ei muistutakaan kovin paljoa Renai-ajoista.

Jos alan verrata tätä levyä Hoshi no Miyakoon liiaksi, tulee mieleeni se, että tältä levyltä melko pitkälti puuttuu niin Caramelin kaltaiset todella bassovoittoiset kappaleet kuin myös Toge to Nekon kaltaiset fiilistelykappaleet; toisaalta, jos niitä olisi tällä levyllä, voisi se vaikuttaa siltä, että levylle on väen väkisin koitettu saada Hoshi no Miyakon kaltaista tunnelmaa. play on raikas ja kevyt kokonaisuus, ja jos minun pitäisi verrata näitä kahta levyä väreihin, olisi play enemmän herkkiä, mutta iloisia pastellivärejä, kun taas Hoshi no Miyako tummempia ja rikkaampia värejä. Vaikka Hoshi no Miyakolta löytyykin joitakin kappaleita, jotka edelleenkin mielestäni ohittavat monet playn kappaleet, ovat nämä kaksi levyä kuitenkin kokonaisuuksina yhtä eheitä ja täysin tasavertaisia.

Vaikka levyltä ei löydykään Caramelin kaltaisia kappaleita, on levyllä kuitenkin kaikissa kappaleissa todella loistavat bassolinjat. Aki on alusta lähtien jokaisen julkaisun myötä tehnyt minuun aina vain syvemmän vaikutuksen basistina. Tällä levyllä bassolinjat eivät ole yhtä vahvasti esillä kuin edeltäjillään, mutta vaikka niihin ei kiinnittäisi varsinaista huomiota, melko varmasti jokainen voi kuulla ne lähes jatkuvasti. Akissa on hienoa se, että hän ei ole basistina ainoastaan kitaristin ja rumpalin kaveri, vaan hän osaa käyttää bassoaan erillisenä soittimena, keksien sillä aina vain mielenkiintoisempia linjoja. Koko ikäni basisteja arvostaneena ja itsekin bassoa soittaneena Akin bassolinjat todella lämmittävät sydäntä ja hivelevät korvia - on vaikea kuvitella, että hän on todennäköisesti vielä hyvinkin nuori. Eikä siinä vielä kaikki; Aki on myös kirjoittanut suurimman osan kappaleista tällekin levylle, vain kolmen ollessa Shinjin ja yksi Yuuyan kirjoittamia.

Kaiken kaikkiaan tämä levy on kokonaisuutena todella loistava ja raikas, ja jokainen kappale on todella hyvä, sekä erikseen että kokonaisuuteen liitettynä.
Näin arvostelun loppuun pitää vielä kertaalleen mainita, että en voi uskoa bändin olevan vain kolme vuotta vanha. Vaikka kaikki jäsenet ovatkin olleet bändeissä ennen SIDiä, ei se varmasti ole ainoa syy SIDin hyvyyteen, sillä nuo aiemmat bändit eivät olleet kovinkaan pitkäikäisiä, eivätkä bändin jäsenet todennäköisesti ole vielä kovinkaan vanhoja kukaan. Ei voi kuin ihmetellä, kuinka he voivat kerta toisensa jälkeen tehdä yhtä loistavia levyjä. Jos et ole vielä kuunnellut SIDiä, tee se nyt!