Midori Takada on monessa musiikillisessakin mielessä ainutlaatuinen taiteilija. Yksi hänen silmiinpistävimpiä erikoisuuksiaan on kuitenkin se, ettei hänellä äkkiseltään näytä olevan minkäänlaisia verkkosivuja tai sosiaalisen median profiilia. Näin ollen hänen urastaan ja saavutuksista sen varrella on yllättävän vaikea löytää mitään kaikkein perustavimpia asioita syvempää tietoa. Näihin perusasioihin lukeutuu muun muassa se, että
Takada aloitti uransa jo 1970-luvulla sekä lipunmyyntisivuston luonnehdinta hänestä arvostettuna ”ambient-pioneerina”.
Matalasta nettiprofiilista huolimatta sana
Takadan esiintymisestä Helsingin Temppeliaukion kirkossa oli yleisömäärän perusteella levinnyt ihan hyvin ilman sen kummempia twitteröintejä artistin taholta. Olisi väkeä tosin helposti mahtunut paikalle vielä lisääkin. Yleisön määrästä saattoi kuitenkin päätellä, että kaikki tuskin olivat saapuneet pelkkää uteliaisuuttaan harvinaisen musiikkivieraan houkuttelemina. Vaikkei
Midori Takada olekaan Suomessa mikään kovin laajalti tunnettu nimi, on hänen edustamallaan erikoismusiikilla intohimoiset harrastajansa näemmä myös täällä. Siinä missä ihailijat kaiketi tiesivät, mitä odottaa, oli
Takadan musiikkia tuntemattomalle iltaseitsemän jälkeen tasaisesti täyttyvässä kirkkosalissa odottelu jännittävää aikaa.
Sujuvasti aikataulussa puoli kahdeksan aikaan pyydettiin yleisöä hiljentymään ja ilmoitettiin konsertin alkavan. Eipä aikaakaan kun pitkin kirkkosalin seiniä alkoi kimpoilla salaperäinen kireä ujellus. Lavalla ei vielä ollut ketään, joten alkuun vaikutti, että ääntä olisi lähetetty äänentoistojärjestelmän kautta. Rivi riviltä yleisö sai kuitenkin huomata asiain laidan olevan toisin. Penkkirivien välitse salin takaosasta kohti keskustaa kävelevä
Takada sai nimittäin monet havahtumaan läsnäoloonsa vasta ohitettuaan heidän oman penkkirivinsä. Salaperäisen shamaanipapittaren arvokasta auraa säteilevä taiteilija soitti mennessään jonkinlaista äänimaljaa. Pienen metallikapineen kirkkaan lempeä ääni täytti koko salin ja ihmisten mielet täysin. Taiteilija itse sai hiipiä lavalle ilman, että monet edes huomasivat, mistä hän sinne oli ilmestynyt.
Salin keskelle oli aseteltu valmiiksi
Takadan esiintymisalue. Sen keskustaa hallitsi gongi, jonka ympärille oli kasattu muutamia tomirumpuja. Gongin vieressä oli marimba. Lisäksi ympäri lavaa oli aseteltu erilaisia symbaaleja. Vaikuttavan sisääntulonsa jälkeen
Takada jatkoi esitystään gongilla. Pehmeillä malleteilla hän sai suuren symbaalin jyrisemään ukkosen lailla. Vaikkei jyly varsinaisesti huumannutkaan korvia, täytti se kuitenkin koko kirkkosalin uhkaavalla tunnelmalla. Oli selvää, että tyven oli jätetty taakse ja konsertti oli ottamassa hitaan käänteen kohti hurjempaa.
Gongin jylistyä aikansa
Takada otti käsittelyynsä lattialla lojuneen pitkähkön metallikettingin. Kalina kaikui komeasti ja pahaenteisesti kirkon kivisissä rakenteissa. Kaikeksi yllätykseksi
Takada alkoi kettingin paukuttelunsa lomassa kertoa jonkinlaista tarinaa englanniksi. Kuiskinalla ja ulvahduksilla dramatisoidun tarinan sisältö jäi kirkon kaikuisan akustiikan ja kettinkimelun vuoksi jonkin verran hämäräksi. Ilmeisesti kettinki kuitenkin symboloi jonkinlaista hirviötä. Olipa miten tahansa
Takada osoitti taitonsa myös teatraalisen tarinankerronnan saralla.
Perin kummallisen ohjelmanumeron lomassa ehti taiteilija valua lavan toiselle sivulle, jossa hän jätti (ehkä kesyttämänsä?) ketjuhirviön lattialle. Tilalle hän kaivoi soittimen, joka koostui tasaiselle alustalle pystyyn kiinnitetyistä metallipiikeistä. Hieromalla piikkejä jousella saatiin aikaan mystisiä ujeltavia ääniä. Soiton lomassa
Takada paasasi paatoksella buddhalaista tyhjyyden filosofiaa. Tässä vaiheessa konserttia tuntui siltä, että musiikki oli jotenkin livahtanut lähinnä sivurooliin terävöittämään englanniksi esiteltyjä kosmisia viisauksia. Eritoten artistia ennestään tuntemattomat katsojat lienivät syvästi hämmentyneitä, jotkut enemmän toiset ehkä vähemmän myönteisesti.
Ennen pitkää
Takada kuitenkin siirtyi marimbansa taakse. Neljä mallettia esiin kaivettuaan alkoi hän taikoa soittimesta suloisesti solisevia säveliä. Filosofiset tiedotukset eivät kuitenkaan olleet vielä päättyneet vaan
Takada sen kuin jatkoi iättömien totuuksien kerrontaa soittelunsa lomassa. Yhtäältä taiteilijan erinomaista keskittymiskykyä ei voinut kuin ihailla. Hän luritteli yhtaikaa meditatiivista musiikkia käsillään ja syvällistä filosofiaa suullaan yhtä vaivattoman näköisesti kuin moni meistä hyräilee epävireisesti iskelmiä tiskatessaan astioita. Toisaalta marimban kaunis ääni ja kiehtovat melodiat olivat niin kauniita, että niiden suomalle mielen vapautukselle olisi kernaasti antautunut ilman ihmiskielen latistavaa väliintuloa. Jossain vaiheessa
Takada saikin sanottavansa sanotuksi ja heittäytyi toviksi vain marimban maailmaan. Jäi epäselväksi, esittikö hän jonkin sävellyksen vai oliko esitys enemmän tai vähemmän improvisoitu. Joka tapauksessa marimban pehmeä pulputus virtaili kirkon kupolin alla kauniimmin kuin sitä yhdelläkään ihmiskielellä voisi kuvailla.
Konsertin kääntyessä hiljalleen kohti loppuaan palasi
Takada gongin ääreen. Konsertin alusta poiketen hän sai tällä kertaa symbaalin jyrisemään niin kovaa, että moni yleisössä joutui pitelemään korviaan. Kaamea räminä tunkeutui värinänä kuulijain sisuksiin asti. Heräsi epämukava tunne pahuuden läsnäolosta. Iäisyydeltä tuntuneen jylistelyn jälkeen
Takada kävi tomiensa kimppuun, kenties manatakseen gongin herättämät pahat voimat syvälle alhaisiin syövereihinsä. Paukuttelu kasvoi komeaksi rumpusooloksi, joka näytti myös kelpo urheilusuoritukselta. Tästä huolimatta esiintyjän keskittyneen vakava ilme ei hievahtanutkaan. Rummut rytisivät niin, että pieni ihminen pikemminkin sulautui osaksi äänen leikkiä kuin komensi tilannetta suurena rumpalisankarina.
Hengästyttävältä näyttävän rumpu-urakoinnin lomassa kävi
Takada vielä pimputtelemassa hieman marimbaa. Sitten hän otti molempiin käsiinsä pienet kellot. Niitä helistellen hän tanssahteli hetken ympäri lavaa, pysähtyi ja kumarsi. Tunnin ja kaksikymmentä minuuttia kestänyt yhtäjaksoinen äänimatka oli päättynyt. Siihen asti hissukseen istunut yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin. Taiteilijan oma vakava ilme puolestaan suli ensimmäistä kertaa illan aikana kiitolliseen hymyyn. Hetken aikaa hän kuunteli hymyillen aplodeja, mutta käveli sitten niiden saattelemana pois lavalta samaa reittiä, jota oli tullutkin. Koska suosionosoitukset eivät kuitenkaan ottaneet päättyäkseen, palasi hän vielä kertaalleen lavalle tervehtimään nyt jo seisomaan noussutta yleisöä.
Miltei hurmoksellisista suosionosoituksista päätellen ambient-pioneeri teki valtavan vaikutuksen. Eipä mikään ihme.
Midori Takada osoitti olevansa täysin ainutlaatuinen esiintyjä, jonka jäljittelemätöntä spektaakkelia on mahdoton kuvitella näkevänsä kenenkään muun esittämänä. Oikeastaan ainoa asia konsertissa, josta voisi esittää valittelunsa, oli sanallisen kerronnan kohtuuttoman suuri rooli.
Takadan hengellissävytteiset merkitykset menisivät huomattavasti tehokkaammin perille pelkän musiikin voimin ilman viestien turhaa aukilausumista. Englanniksi viestityistä sisällöistä tuli paikoin kiusallisen matkaopasmainen vaikutelma. Seikkaperäinen selostus puski turhan paljon kauniin musiikkimaiseman päälle.
Takadan tasoisen muusikon luulisi luottavan taiteeseensa sen verran, että voisi rauhassa antaa pelkkien säveltenkin houkutella kuulijain sielut syntyjen syvien äärelle. Toisaalta ei voi kiistää, etteikö Temppeliaukiolla tällä kertaa koettu musiikin ja resitaation omituinen yhdistelmä olisi ollut yksi koko esityksen omalaatuisuuden kantavista voimista. Joka tapauksessa on selvää, että
Midori Takada ansaitsi jokikisen runsaista suosionosoituksista. Vanha tekijä tallaa edelleen omat polkunsa perässähiihtäjien edelle.
