Boriksen uutuusalbumi DEAR on yhtyeen vahvin kokonaisuus tällä vuosikymmenellä.
Boriksen uutuusalbumi DEAR julkaistiin yhtyeen 25. juhlavuonna. Lehdistötiedotteessa sen maalailtiin olleen aluksi mahdollinen jäähyväisalbumi, mutta uuden inspiraation myötä bändi päättikin jatkaa. Albumin perusteella ratkaisu on tyydyttävä, sillä DEAR on erinomainen kokonaisuus.
Uransa metelöivillä drone-albumeilla aloittanut Boris on aina rikkonut genrerajoja. Groovaavasta metallista jumitukseen ja jopa j-popiin asti säntäillyt yhtye on uudella albumillaan hitaampi ja raskaampi kuin ennen, mutta metelin sijasta musiikki on pehmeän melodista ja soljuvaa. Täysin uutta Borista siis jälleen.
Albumin aloittavat yli kuusiminuuttiset D.O.W.N - Domination of Waiting Noise ja DEADSONG ovat molemmat kolossaalisia kappaleita. Niiden suriseva pohja vyöryy yli raskaampana kuin mihin moni muu bändi pystyy koko uransa aikana. Raskautta kuitenkin täydentää laulaja Takeshin kaunis ääni, joka kuulostaa vahvemmalta kuin koskaan.
Absolutego on samanniminen kuin vuonna 1996 julkaistu reilut 60 minuuttia pitkä single. Tuo kappale oli metelöivää dronea, mutta uusi Absolutego on enemmänkin menevää rockia. Kahden edellisen biisin hidastelu on poissa, ja tilalla on rouheasti rullaavia riffejä, jotka vievät ajatukset takaisin yhtyeen aiempiin kokeiluihin samanhenkisen musiikin parissa.
Neljäs kappale Beyond nousee itselleni yhdeksi levyn kohokohdista. Kitaristi Watan ihastuttavalla äänellään laulama teos on valtavan dynaaminen ja koskettava. Se alkaa hiljaisella rumpukompilla ja maalailevilla kitaroilla, mutta kun tunnelmaa on kehitelty kylliksi, bändi pistää isomman vaihteen silmään, ja hukuttavat äänimassat vyöryvät kuulijan päälle. Sama dynaaminen ääripäiden vaihtelu jatkuu biisin loppuun saakka. Borista parhaimmillaan.
Seuraava kappale Kagero tuntuukin Beyondin rinnalla suorastaan tukahduttavalta droneineen ja valtavine surinavalleineen. Kagero ei muutenkaan ole mieleen jäävin sävellys, joten siitä kiinnostuminen on hankalaa.
Biotope on huomattavasti kiinnostavampi kappale. Sen kitarariffi alkaa geneerisesti, mutta pinnan alla jyrisevät surinabassot pitävät tunnelman odottavana. Melodiset laulumelodiat tuovat surinan keskelle yllättävääkin herkkyyttä ja tekevät siitä ehjän ja kauniin teoksen. Se on rehti popkappale puettuna kokeellisen metallin muotteihin. Tällaisten kappaleiden jälkeen The Powerin jumittava riffittely ei tunnu lainkaan kiinnostavalta, vaikka yhtye niissä asiansa osaakin. Kappale onkin aivan liian pitkä ja toisteinen, joten siitä otteen saaminen on turhan hankalaa.
Memento Mori yhdistää jumittavan dronen ja popmelodiat hyvin, mutta sen varsinainen pihvi on kasvavassa rakenteessa, joka yllättäen hellittääkin lopussa todella hiljaiseksi tunnelmoinniksi. Hieno teos, mutta se tuntuu vain alustukselta levyn parhaalle kappaleelle. Dystopia – Vanishing Point nimittäin voi olla yksi bändin uran oivaltavimmista teoksista.
Lähes 12-minuuttinen kappale alkaa rennolla melodica-melodialla, jonka päälle Atsuon rummut alkavat hakata aggressiivista biittiä. Se on vain intro lähes ambient-henkiselle tunnelmoinnille, jossa Takeshin äänen kauneus pääsee oikeuksiinsa. Lopulta kappale kasvaa kohti uljaita kitarasooloja, jotka ovat yhtyeen hienointa antia. Kitara tuntuu laulavan repiviä melodioitaan raskaan taustan rullatessa eteenpäin soljuvasti. Harvalla bändillä kitarasoolot edes tuntuvat nykyään miltään, mutta Watan soolot tuntuvat koko kropassa. Lopulta kappale päättyy valtavaan, kauniiseen kakofoniaan. Levyn nimikappale DEAR tuntuukin päätöksenä hieman tylsältä edeltäjänsä jälkeen. Dronea ja omituisesti huudettua laulua yhdistävä kappale ei ole erityisen hyvä, mutta ainakin sen tunnelma on vahva.
Kokonaisuutena DEAR on kenties yhtyeen kaikkein ehjin ja yhtenäisin albumi 2010-luvulla. Se yhdistelee bändin elementtejä ja tuntuu silti tuoreelta. Tällaisen levyn jälkeen tuntuu hyvältä, ettei Boriksen taru ole vielä lopussa. Yhtye nähdään albumin tiimoilta myös Suomessa elokuun loppupuolella.
