coldrain - Helsingin jäähalli 12.11.2015

coldrain nähtiin edellisen kerran Suomessa soittamassa puolisentoista vuotta sitten - ja tuolloinkin yhtye toimi lämmittelijänä brittiläiselle Bullet For My Valentinelle. Esiintymislavaa oli tällä kertaa skaalattu Pakkahuoneesta ja Circuksesta astetta suuremmaksi. Helsingin vanha jäähalli oli loihdittu tämän marraskuisen illan ajaksi valtavan suurta klubimiljöötä simuloivaksi ”black boxiksi”. Mielenkiintoinen ratkaisu oli sangen tunnelmallinen. Aivan kuten tapahtuman etukäteismarkkinoinnissa luvattiin: jättimäisen sisäurheiluhallin ja intensiivisen klubiympäristön ilmapiirit oli tehokkaasti risteytetty yhteen. Jäähallin tapauksessa ”musta laatikko” tarkoitti käytännössä siis sitä, että istumakatsomot oli täysin eristetty kentästä mustilla verhoilla. Näin suuren lavan edustalle aukesi vain laaja-alainen seisomakatsomo ja vertikaalista avaruutta riitti koko Jäähallin kymmenien metrien mitalla.

Varsin vauhdikkaan aikataulun ansiosta coldrainin tahtiin päästiin pomppimaan jotakuinkin suoraan ulkona tihuttaneesta loppusyksyn sateesta. Kello 19 avattiin ovet ja jo 19:30 oli ensimmäisen esiintyjän aika astua lavalle. Koko tuhansia katsojia kattanut ja pitkälle Nordenskiöldinkatua jonotellut väkijoukko tuskin ehti kokonaisuudessaan sisään kuin korkeintaan muutamia minuutteja ennen ensimmäisen esiintyjän aloittamista. On vaikea sanoa, kuinka paljon aikainen aloitusaika verotti suurelle yleisölle tuntemattomien japanilaisten yleisömäärää. Niin tai näin, oli illan aloittajallakin ihan kohtuullisesti hyväntuulista yleisöä, joka selvästi paloi halusta päästä riehumaan ulkoilman kylmyyttä pois nivelistään.

Jossain vaiheessa lyhyttä lämmittelysettiä laulaja Masato totesi erinomaisella englannillaan yleisölle, ettei yhtyettä huoleta, vaikkei kukaan tuntisikaan coldrainia ennestään. Tämä piirre näkyi energisestä esityksestä ylitse muiden. Itsevarmuus ja pirteä esiintyminen olivat ehdottomasti coldrainin vahvimmat puolet, jotka mitä varmimmin voittivat yhtyeelle kosolti uusia ihailijoita. Aina pompöösin dramaattisesta orkestroidusta intronauhasta puolituntisen myllytyksen viimeisiin nuotteihin asti coldrain piiskasi yleisöä täydestä sydämestä. Kielisoittajat tanssivat ja hyppivät vähintään yhtä paljon kuin Masaton aktiivisesti spiikeissään villitsemä yleisökin. Avoimen rumpusetin takaa mainiosti näkyvä Katsuma takoi myös kuin olisi vakavissaan tahtonut hajottaa rumpukalvonsa. Lavalla soitti yhtye, joka otti tehtävänsä yleisön lämmittäjänä vakavissaan, eikä tyytynyt säästelemään itseään. Ottaen huomioon, että soittoaika oli vain puoli tuntia, olikin lämmittelijällä ehkä varaa vielä antaumuksellisempaan riehumiseen kuin pääesiintyjällä, jonka piti jaksaa kolme kertaa pitemmän konsertin soittaminen. coldrain käytti puolituntisensa tehokkaasti vähääkään löysäilemättä.

Mitä yksityiskohtia tuo lyhyt mutta vimmaisa taidonnäyte sitten tarkemmin kätki sisälleen? Suurimmalle osalle yleisöstä coldrain mahtoi olla ennestään tuntematon. Minkälainen kuva tällaisille katsojille mahdollisesti jäi?

Yhteistyö Bullet For My Valentinen kanssa on varmasti ollut hedelmällistä näille Japanin modernin metallin lähettiläille. Yhtyeiden musiikkityylit ovat sangen samankaltaisia, ja kun illan kolmaskin yhtye, brittiläinen While She Sleeps, edusti jokseenkin samanhenkistä musiikillista linjaa, oli illan kattaus melko koherentti ja toisaalta vähänlaisesti vaihtelua sisältävä. coldrainilla näyttää olevan selkeä kansainvälisen laajentumisen ohjelma. Solisti viljelee spiikeissään ”fuckia” kuin paatunein vankilakundi yltämättä silti lähellekään brittiläisen herrasmiehen eleganssia retoriikassaan. Kokonaisuudesta ei voi tässä mennä vannomaan, mutta merkittävä osa sanoituksista kuulosti myös olevan englanninkielisiä, ja huomattavasti keskimääräistä japanilaista kollegaansa vakuuttavammin Masato vieraalla kielellä itseään ilmaiseekin.

Musiikillisesti coldrainilla tuntuu olevan myös melko selkeät rajat sen suhteen, mitä he tekevät ja missä ovat taitavia. Villistä kokeellisuudesta tai rajoja rikkovuudesta ei juuri voida puhua. Kappaleet ovat hyvinkin puhtaasti juuri oman tyylilajinsa – millä tahansa nimellä sitä tahtookaan kutsua – edustajia. Jotenkin välistä tuntuu, että tietyn roolin esittäminen ja pyrkimys juuri tietynlaisen tuotteen luomiseen on taiteellisena arvona kirinyt luovuuden ja innovatiivisuuden edelle. Tosin, täytyy kyllä huomauttaa, että tämän kirjoittaneen korviin samaa vikaa oli ehdottomasti myös illan muissa esiintyjissä, joten ehkä kyseessä voinee olettaa olevan vain lajityypille ominainen ”juttu”.

Olisiko tämänlaisen modernin metallin kentillä sitten mahdoton menestyä kansainvälisesti kokeilemalla jotain vallankumouksellisempaa ja uutta? Ehkä ei. Kohdeyleisö näyttää tietävän tarkkaan, mitä tahtoo ja radikaalit uudistukset eivät välttämättä ole siellä toivelistan kärkipäässä. Musiikillisen omaperäisyyden ja ansioiden ohella korostuneen merkitsevä tekijä yhtyeen suosiota määriteltäessä tuntuu olevan ennen kaikkea konserttiesiintymisien voima. coldrain ei missään nimessä ole tässä heikoilla. Kuten sanottua, yhtye osasi ottaa suurenkin yleisön vakuuttavasti haltuunsa, vaikkakin maneerit ehkä olivatkin aavistuksen keinotekoisia ja päälleliimattuja. Keinotekoisuudella viitataan tässä lähinnä lievästi kiusaantuneisuutta herättävään ”Are you fucking ready to jump?” -tyyliseen karjumiseen biisien väleissä. Tämä tosin on eittämättä osa alakulttuuria ja rituaalinomaista bailaamista, joka kokonaisuuteen kuuluu. Suurin osa yleisöstä ei ollut saapunut paikalle analysoidakseen vakavalla naamalla meneillään olevan tapahtuman kulttuurisia vivahteita. Kaikkien kukkien on tärkeä antaa kukkia, mutta yksi kasvualusta ei mitenkään voi miellyttää kaikkia.

Puuroinen livesoundi oli yksi merkittävä tekijä, joka alleviivasi entisestään pelkän möykän ja yleisön pomputtamisen merkitystä puhtaasti musiikillisiin ansioihin verrattuna. Bassorumpu jytisi sisuskaluissa asti onnistuen peittämään paljonkin nyansseja ja yksityiskohtia coldrainin musiikista. Illan muut yhtyeet eivät kärsineet samasta ongelmasta niin paljon. Minään erityisen valaisevana kurkistuksena siihen, mistä coldrainin musiikissa lopulta on kyse, ei tämä konsertti toiminut. Parhaana yksittäisenä kappaleena jäi mieleen uutena lauluna esitelty Gone, jossa oli eniten kuulaampaa melodisuutta ja rauhallisempaa otetta puuduttavan riffijuntan vastapainona. Kyseinen kappale muistutti, että esimerkiksi juuri melodisuus, ajoittainen rauhoittuminen ja sen mukanaan tuoma tarttumapinta voisivat olla vielä oiva lisä coldrainin musiikilliseen kattaukseen, eivätkä ne välttämättä suinkaan olisi pois raskaan riffittelyn tuomasta bilehevipuolesta.

Nyt on siis todettu, että coldrain hallitsee kyllä yleisön huudattamisen ja hallussapidon. Se on varmasti tärkeä taito kansainvälisiä markkinoita ajatellen, mutta kilpailun rankkuutta ei käy kiistäminen. Tämän todisti parinkymmenen minuutin kuluttua japanilaisten lopetettua lavalle marssinut While She Sleeps. Musiikillisilta ominaisuuksiltaan ei brittiviisikko ratkaisevasti eronnut edeltäneestä lämmittelijästä. Merkittävin huomio on ehkä se, että heidän musiikistaan puuttuivat melodiset lauluosuudet kokonaan ja ote oli vielä armottomammin hardcoremainen. Ehkä tämän aggressiivisemman asenteen ansiosta lämmitti While She Sleeps tunnelmaa vielä entisestään. Konstailemattoman röyhkeä show otti yleisön haltuunsa vielä coldrainiakin tehokkaammin valmistaen väkijoukkoa pääjehun lavalle saapumiseen. Kilpailu tiestä huipulle on siis kovaa ja vaatii huimasti työtä. coldrainissa on tähän toki potentiaalia, mutta massaan hukkuminen on aina vakava uhka niille, joiden agendaan ei kuulu shokeeraavien uutuuksien keksiminen.

Yhtyeen ennestään tuntevat saivat konsertilta varmasti sitä, mitä olivat odottaneetkin. Ne, jotka eivät taas olleet näihin Japanin sankareihin aiemmin tutustuneet, saivat tuntuvan osoituksen siitä, että kyseessä on vakavasti otettava kovan luokan yhtye alalla.