Suomessa ahkerasti keikkaillut
MONO saapui Helsinkiin osana kolmen vaihtoehtometalliyhtyeen yhteiskiertuetta. Edellisenä päivänä yhtyeet esiintyivät Turussa, jossa kuuleman mukaan tunnelma oli ollut erinomaisen hyvä, joten odotin keikkaa jännityksellä. Paikalla ei ollut lainkaan edellisen päivän Miyavin keikan kaltaista värikkäiden j-rockin kuuntelijoiden massaa, vaan Circus täyttyi ulkonäöllisesti tyypillisistä metallikansan edustajista. Tästä heräsi jo hieman epäilyksiä, tulisivatko ennakkoluulot japanilaista yhtyettä pintaan, kuten usein on ollut.
Keikan aloitti saksalainen
The Ocean. Raskasta metallia ja progressiivisempaa ilmaisua yhdistelevä yhtye ei ollut herättänyt itsessäni juurikaan mielenkiintoa ennakkokuuntelujen perusteella, mutta keikalla yhtye osoittautui uskomattoman päteväksi live-esiintyjäksi. Hiljaisten ja laulettujen osioiden purkautumiset rankkaan mättöön ja murinaan toimivat ja intensiivisyydessään keikka oli erittäin vakuuttava. Oikeastaan yhtyeen lopetettua jäi olo, että olisivat voineet soittaa enemmänkin.
Roudaustauon jälkeen MONO saapui lavalle. Kitaristit
Takaakira 'Taka' Goto ja
Yoda sekä rumpali
Yasunori Takada olivat pukeutuneet mustaan ja basisti
Tamakin punainen mekko erottui heidän keskeltään ainoana väripilkkuna. Yhtyeen aloitettua settinsä pelkoni ennakkoluuloista osoittautuivat toteen. Melko monia ei yhtye tuntunut kiinnostavan ja anniskelun puolella ihmiset puhuivat jatkuvasti yhtyeen soitannan päälle. Melko järjetöntä ja epäkunnioittavaa käytöstä. Osan epäilijöistä yhtye kuitenkin sai kiinnostumaan soitostaan poikkeuksellisen raskaan setin avulla.
Keikan aloitti
Rays of Darkness -albumin kappale
Recoil, Ignite. Hitaasti lempeällä kitarariffillä alkava kappale kasvaa koko kestonsa ajan hiljalleen kohti uskomattomia äänivalleja. Harva yhtye soittaa yhtä lujaa klubikeikoilla kuin MONO. Dynamiikkavaihtelut tuntuivat kehossa ja sävellykset hiipivät ihon alle. Kappaleen kliimaksissa alkoi torjuvasti suhtautunut yleisö hiipiä lähemmäksi lavaa. Bändi oli tehnyt vaikutuksen.
Toisena kuultu The Oceanin kanssa tehdyllä splitillä oleva
Death in Reverse oli vielä isompi ja rankempi kappale. Sen marssirummut, isot kitaravallit ja pyyhkäisivät yleisön yli jo alkuvaiheessaan. Tätä metallista nauttivat yleisö ilmeisesti halusikin kuulla, sillä kappaleen aikana kuultiin jo suosionosoituksia. Epileptisinä välkkyneet valot tukivat hyvin kappaleen tunnelmaa, vaikka olivat hetkittäin jopa liiankin sokaisevia.
Kolmas kappale oli keikan ainoa rauhallisempi tunnelmapala.
The Last Dawnilta oleva
Kanata on kaunis, melko simppeli kappale. Se ei missään vaiheessa kohoa valtavaan pauhuun vaan keskittyy luomaan herkkää äänikudelmaa. Yleisö ei kuitenkaan lämmennyt kappaleelle aivan täysin vaan tuntui tylsistyvän. Tämä on sääli, sillä Kanata on MONOn tuotannon hienoimpia helmiä.
Usein yhtyeen setissä oleva
Ashes in the Snow,
Hymn to the Immortal Wind on itselleni tärkeä kappale. Sen kautta tutustuin MONOon ja sen kuuleminen livenä on hieno elämys. Kappaleen nimi on eräs kuvaavimmista, sillä se todella tuntuu kylmältä ja talviselta viimalta. Yleisö alkoi jälleen kiinnostua yhtyeestä kappaleen kliimakseissa ja se saikin tähän asti suurimman suosionosoitukset.
Keikan päätti uusi, ennen julkaisematon kappale.
Requiem from Hell. Oletettavasti se on materiaalia yhtyeen seuraavalta albumilta. Kappale oli kaiken kaikkiaan ainakin kuudentoista minuutin kestossaan valtava ja poukkoileva elämys. Se alkoi yhtyeelle tyyppillisellä kitaramelodialla ja kellopelillä, mutta pian seurasi yllätysmomentti: rummut alkoivat takoa discokomppia! Kappaleesta tuli yllättäen tanssittavaa post-rockia kliimaksiinsa asti, jonka jälkeen kitaroiden kiertoäänet johdattivat kappaleen lyhyeen breikkiin. Tästä siirryttiin seuraavaan, erikoisempaan osioon, jossa rummut hakkasivat shamaanihenkisiä rytmejä kitaramelodioiden viittaillessa itäeurooppalaiseen kansanmusiikkiin. Riffejä junnattiin todella pitkän aikaa ja kappale oli luultavasti synkintä MONOa koskaan. Keikka päättyi lyhyisiin kiitoksiin ja jätti odotuksen uutta albumia kohtaan. MONO on epäilemättä eräs parhaista liveakteista koskaan, sillä sen läsnäolo lavalla päihittää levytykset täysin.
Pääesiintyjän virkaa kiertueella hoiti islantilainen
Sólstafir, jonka yhdistelee musiikissaan islantilaista perinnettä, black metalia, post-rockia ja pitkiä drone-osioita. Levyllä yhtye on eräs parhaimmista, mutta livesoundista en kyennyt juurikaan nauttimaan. En tiedä oliko vika miksaajassa vai yhtyeen pedaaleissa, mutta kitarat eivät kuulostaneet kovinkaan miellyttäviltä vaan ne surisivat täysin epäselvinä. Tunnelma kuitenkin välittyi ja keikkaa oli hauskaa seurata, vaikkei yhtye tällä kerralla live-esiintymisellään minua puolelleen voittanut.
