DIR EN GREY -nokkamiehen uuden bändin albumi on progressiivinen matka ihmismielen synkkiin syövereihin.
sukekiyon IMMORTALIS-debyytti kuului varmasti alkukevään hypetetyimpiin ja seuratuimpiin julkaisuihin, eikä ihme. Yhtyeen jäsenet ovat 9GOATS BLACK OUTista tuttu Uta, kannivalismin Yuchi, RENTRER EN SOIn Takumi ja Mika ja viimeisimpänä itse DIR EN GREYn Kyo.
Niin, Kyo. Mies, joka jättää auttamatta muut jäsenet varjoonsa ja jonka takia yhtye sai osakseen järjettömän määrän hypeä. Koska Kyon ääni on todella tunnistettava ja se liitetään voimakkaasti DIR EN GREYn musiikkiin, on vertailulta vaikea välttyä. Oletan myös yhtyeen toteuttavan aika paljolti hänen visioitaan sillä kappaleet ovat progressiivisia, mutta niistä on usein riisuttu DIR EN GREYn metalliset kitarat.
Albumin aloittava Elisabeth addict on mieletön biisi. Uhkaava äänimaisema, jota sävyttää akustinen kitara ja jykevät rummut. Ja sitten se tulee, Kyon rääkymisosuus. Olen itse mieletön Kyo-fani. Hänen laulusoundinsa monipuolisuus on parhaimmillaan riipivän kaunista ja korvia tuskallaan raastavaa, mutta miksi oi miksi tällä levyllä on oltava nuo samat maneerit, kuin mitä DIR EN GREYltä jo odotetaan. Onneksi huuto-osuus on lyhyt ja pääpaino pysyy raskaassa ja hitaassa tunnelmoinnissa.
Akustisen aloituksen vastapainona toimii albumin päättävä In All Weathers, joka on myös aivan järjettömän hieno. Tämä kappale on myös hidas, mutta akustisuuden sijaan se rullaa eteenpäin särökitaroiden ja pianon säestämänä. Uhkaavuuden sijaan kertosäkeessä kuuluu jopa pientä toiveikkuutta. Puolessavälissä kappale ottaa raskaamman vaihteen silmään ja progressiiviset kitarasoolot valtaavat äänikuvan Kyon laulaessa klassista laulua ja huokauksia yhdistelevällä soundillaan. Lopussa kappale palaa takaisin alun rauhallisuuteen pelkän pianon jäädessä soimaan.
Näiden kahden kappaleen väliin rakentuu mielenkiintoinen musiikillinen matka ihmismielen pimeimpiin syövereihin. Koska yhtyeen jäsenistä kukaan ei ole käsittääkseni soittanut erityisen iloisissa bändeissä, levy kuulostaa melko raskaalta. Siltä puuttuu kuitenkin lähes kokonaan suoraviivaisuus, mitä jäsenten muilla bändeillä on ollut. Kai tätä musiikkia voisi kutsua progressiiviseksi tai psykedeeliseksi taiderockiksi.
Albumi on 16 kappaleen ja yhdentoista bonuskappaleen mittainen, joten se on auttamatta liian pitkä. Kuitenkin aloitus- ja lopetuskappaleiden lisäksi siltä on erolteltavissa muutama selkeä kohokohta. Ensimmäinen niistä on neljäntenä tuleva Nine Melted Fiction. Itämaisesti polveileva progressiivinen teos kiemurtelee käärmemäisesti vieden kuulijaansa yhä syvemmälle ytimeensä kunnes se purkautuu viimeiselle minuutilla sekopäiseen kitarasooloon ja Kyon äänitaiturointiin. Seuraava kohokohta löytyy heti seuraavasta kappaleesta Zephyr. MACABREn aikaisesta DIR EN GREYstä muistuttavat efektoidut kitarat aloittavat sen, jonka jälkeen kappale jatkuu tarttuvalla rumpubiitillä. Lopulta esiin pärähtää albumin parhaimpiin kuuluva kertosäe, joka osoittaa yhtyeen melodiatajun olevan kohdillaan.
Scars Like Velvet vakuuttaa oopperataituroinnillaan ja hitaalla tunnelmoinnillaan. Etenkin häiriintyneesti dissonoivat kitarat tuovat sille lisäarvoa. Jo Kyon runokirjan mukana aiemmin julkaistu Mama on reipas ja melko iloisella tempolla varustettu kappale, joka jää helposti mieleen albumilta. Viimeisenä kohokohtana nostaisin jopa aloitus- ja lopetuskappaleiden veroisen Hemimetabolismin, joka alkaa konerumpujen tekemällä biitillä. Niiden päälle kitarat luovat kaunista sointimattoa kunnes oikeat rummut tarttuvat mattoon kuljettaen sitä Kagerou-yhtyeen balladeista muistuttavalla tavalla. Pian Kyo alkaa huokailla kuulijan korvaan ja kappale saa uutta voimaa taitavista laulunäytteistä. Aivan lopussa se muuttuu kuitenkin jälleen kauniimmaksi ja melodisemmaksi.
Rajoitetun painoksen bonusalbumilla on mukana eri artistien tekemiä remixejä albumin kappaleista. Remixejä ovat tehneet muun muassa P.T.P:n PABLO, Rin Toshite Shiguren TK, LUNA SEAn SUGIZO, Kornin Jonathan Davis aliaksella Devilslug ja Angelosta ja Pierrot'sta tunnettu Kirito.
Remix-albumi on kiva idea ja muutama niistä onnistuu tuomaan jotain aivan uutta albumin kappaleisiin. Oma suosikkini on jopa alkuperäistä viekoittelevampi TK:n versio Zephyristä. Lieneekö artisti itse soittanut uudet kitararaidat biisiin, sen verran tämä kuulostaa Rin Toshite Shigurelta. Toinen erikoinen tapaus on PABLOn versio Kuguista, jossa alkuperäisen herkkyys on korvattu raskaalla elektronisella biitillä ja dramaattisemmilla jousisovituksilla. Aivan mahtava versio tämäkin.
Albumi ei kuitenkaan ole mielestäni täysin onnistunut. Sen suurin vahvuus ja heikkous on Kyon ääni. Kuten aiemmin totesin, laulutapa muistuttaa liikaa DIR EN GREYtä varsinkin nopeampien kappaleiden kohdalla. En itse asiassa pitänyt tällä albumilla lainkaan raskaammista biiseistä, sillä niiden riffit eivät olleen kyllin tarttuvia. Se sortuu myös hetkittäin liikaan taiteellisuuteen luodessaan ambient-tunnelmia piilottaen samalla tarttuvimmatkin melodiat sekopäisyyden alle.
Loppujen lopuksi tämä on kuitenkin mainio albumi. Sen vahvuuksia ovat todella vahva tunnelma ja erikoiset kappalerakenteet. Miksauksessa olisin kaivannut ehkä raskaampia rumpuja ja bassoa jykevöittämään kappaleita. Suosittelen kyllä levyä kaikille sillä varauksella, että kuulija ei odota tämän olevan tarttuva rocklevy. Mielenkiinnolla odotan mitä DIR EN GREYn tuleva albumi tuo tullessaan. Tämän levyn perusteella odottaisin aiempaa suoraviivaisempia kappaleita, sillä tällä levyllä kappaleiden päävastuun ominut Kyo halusi selvästi viedä esittelemänsä progressiivisen kehityksen huippuunsa.
Albumiin tulee ehdottomasti käyttää aikaa ja keskittyä sen luomaan maailmaan. Suosittelen kuuntelemaan sitä yön pimeinä tunteina, kuten itse tein. Kokemus oli todella ainutlaatuinen. Miten kappaleet toimivatkaan livenä, sehän nähdään syksyn Euroopan-kiertueen aikana bändin saapuessa Suomen kamaralle.
