Torstai-iltana marssiessani kohti Kalliossa sijaitsevaa Kuudetta linjaa en ollut varma, mitä odottaa. Bändi, jota olin menossa katsomaan, oli itselleni melko tuntematon lukuun ottamatta parina viimeisenä päivänä tekemääni hajanaista tutkimustyötä. Odotin ehkä pessimistisyydessäni jonkinlaista keskinkertaista show'ta ja harvapäistä, aneemisesti nyökyttelevää yleisöä.
Ennen keikan alkua istuskelin takahuoneessa odottamassa
Church of Miseryn jäseniä haastattelua varten. Yhtyeen kuski kertoi, että bändin jäsenten saaminen samaan paikkaan samaan aikaan oli pieni haaste: aina joku oli tupakalla, toinen ehkä hakemassa olutta ja kolmas haahuilemassa jossain ihan muualla. Lupaavaa.
Muutaman minuutin kuluttua takahuoneeseen kuitenkin onneksi eksyivät bändin basisti ja perustajajäsen
Tatsu Mikami sekä laulaja-kosketinsoittaja
Hideki Fukasawa. Ensiksi mainittu pahoitteli selkeällä, varsin hyvällä englannilla, että olin joutunut odottamaan. Yllätyksekseni miehen kielitaidot eivät rajoittuneet siihen, vaan hän vastaili koko haastattelun ajan kysymyksiin pääosin englanniksi.
Tervetuloa takaisin Suomeen!
Tatsu ja Hideki: Kiitos!
Millaiset fiilikset teillä on?
Tatsu: Olen todella innoissani. On mukavaa olla taas Suomessa. Olemme olleet täällä kolme tai neljä kertaa aikaisemminkin.
Miten eilinen Tampereen keikka meni?
Hideki: Hyvin, meillä oli oikein hauskaa.
Tatsu: Se oli ensimmäinen kerta, kun esiinnyimme Tampereella.
Olette aikaisemmin ollut Helsingissä ja... Oulussa?
Hideki: Kyllä, Oulussa olemme olleet parikin kertaa... kai?
Oliko kylmä?
Tatsu: Oli! Jostain syystä olemme olleet Suomessa lähinnä talvella. Mutta kesällä täällä on vihreää ja kaunista. Kerran vuokrasimme täältä kesämökin.
Todellako?
Tatsu: Se oli hauskaa. Kalastimme, juopottelimme, grillasimme...
Hienoa, että olette päässeet näkemään tuollaisenkin puolen Suomesta. Millaista musiikkia kuuntelitte nuorena?
Tatsu: Minulla on isoveli, joka kuunteli
Led Zeppeliniä,
Deep Purplea ja muuta hard rockia kun olin pieni. Hänellä oli suuri vaikutus musiikkimakuuni.
Sanoituksenne koskevat sarjamurhaajia. Onko koskaan tullut hetkiä, jolloin ajattelette: ”Haluaisin kirjoittaa jostain muusta aiheesta” tai ”Haluaisin kokeilla muuttaa konseptia”?
Tatsu: Sarjamurhaajat ovat ykköskiinnostuksenkohteeni. Olen lapsesta asti lukenut niistä ja katsonut elokuvia niihin liittyen.
Hideki: Lapsesta asti... (nauraa)
Tatsu: (nauraa) Joka tapauksessa, tämä teema sopii hyvin raskaaseen musiikkiimme.
Oletko samaa mieltä? (Hidekiltä)
Hideki: Olen kyllä. Mutta pidän minä Disney-elokuvistakin...
(kaikki nauravat)
Jään odottelemaan teiltä Disney-biisiä.
Tatsu: Toinen mielenkiinnon kohteeni on spagettiwestern-elokuvat. Joten, ehkä lähitulevaisuudessa...
Hideki: ...teemme Disney-biisin.
(kaikki nauravat)
Tatsu: Ei kun länkkäri-biisin!
Uuden albuminne Thy Kingdom Scum
kappale Düsselford Monster (Peter Kürten)
on levyn pisin kappale, minkä lisäksi Peter Kürtenin kuva on albumin kannessa. Miksi valitsitte juuri hänet?
Tatsu: Yksinkertaisesti koska hän on historian mielenkiintoisin ja brutaalein sarjamurhaaja.
Viime aikoina metallimusiikki ympäri maailman on alkanut samanlaistua. Mitä eroavaisuuksia näette eri metalliyhtyeiden välillä, esimerkiksi japanilaisten ja muun maalaisten?
Tatsu: Musiikin tuottamistekniikat ja laatu ovat suunnilleen samalla tasolla ympäri maailman. Erot näkyvät siinä, mihin bändit keskittyvät. Toiset tekevät vain levyjä levyjen perään, mutta minusta on tärkeää keikkailla paljon ja niin monessa eri paikassa kuin mahdollista.
Ymmärrän. Te olette melkoisen aktiivinen bändi.
Hideki: Niin olemme. Japani on pieni maa, ei sinne voi jäädä jumittamaan.
Tatsu: Monikaan japanilainen metallibändi ei ole kiertueella niin paljon kuin me.
Olitte viime viikolla Oslossa Inferno-risteilyllä. Oliko se ensimmäinen kerta, kun teitte jotain sen kaltaista?
Hideki ja Tatsu: Oli.
Miten meni?
Hideki: (englanniksi) Amazing!
Tatsu: Kun saimme kutsun Infernolta, emme tienneet ollenkaan, minkälaisesta jutusta oli kyse. ”Inferno cruise with Church of Misery? Mitä helvettiä?”, mietimme.
Hideki: Jep. ”the Pirates of Misery?”
Tatsu: Mutta risteily oli kuitenkin hyvä kokemus.
Entäs muut bändit?
Tatsu: Muita bändejä ei ollut, ainoastaan me. Yleisöä oli vain noin sata ihmistä.
Hideki: Se oli pieni laiva.
Tatsu: Sää oli hyvä, aurinko paistoi, ihmiset joivat kaljaa, rentoutuivat ja nauttivat musiikistamme... Todella hauska kokemus.
Oletteko viimeaikoina keskittyneet vain live-esiintymisiin, vai onko teillä suunnitelmissa tehdä uutta musiikkia?
Hideki: Teemme itse asiassa parhaillaan uutta musiikkia.
Tatsu: Olemme jo tehneet muutaman uuden kappaleen ja minulla on paljon ideoita. Yritämme saada uuden materiaalin valmiiksi tämän vuoden aikana. Haluamme julkaista uuden levyn.
Lopuksi, mikä on parasta muusikkona olemisessa?
Hideki ja Tatsu: Kiertueet.
Tatsu: Fanien tapaaminen ja heidän kanssaan jutteleminen.
Se oli sitten siinä. Kiitos teille!
Hideki ja Tatsu: Kiitos!
Ennen keikkapäivää olin kuunnellut bändin kappaleita yhden sieltä, toisen täältä, ja mielipiteeni
Church of Miseryn musiikista oli kuta kuinkin ”kuulostaa hyvältä”. Sen syvemmin en ollut kuitenkaan ehtinyt musiikkiin perehtyä, joten kuulin suurimman osan kappaleista ensimmäistä kertaa livenä.
Meininki oli alusta loppuun huomattavasti intensiivisempi ja riehakkaampi kuin olin odottanut: suuri osa yleisöstä näytti olevan
Church of Miseryn fanikantaa eikä puolivahingossa paikalle eksyneitä elävän ug-musiikin kuluttajia, mitä olin jostain syystä odottanut.
Bändin saundista oli jokseenkin hankala saada otetta – mikä ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Välillä meno oli hyvinkin perinteistä doom-metallia: raskasta, hidastempoista ja paikoin junnaavaakin (
Brother Bishop). Yhtäkkiä musiikki saattoi kuitenkin muuttua hyvinkin rytmikkääksi, melkein tanssittavaksi (
Born to Raise Hell), ja seuraavassa hetkessä yltyä nopeaksi, hengästyttäväksi ralliksi (
Shotgun Boogey). Kaikkeen tähän toivat oman genresoppaa sekoittavan silauksensa
Ikuma Kawaben rock-tyyliset kitarasoolot.
Laulaja
Hideki otti lavan haltuunsa asiaankuluvalla, eläytyvällä esiintymisellään (sekä valtavalla hiuskuontalollaan). Rouheat vokaalit – jotka muuten kuulostavat jonkin verran
DIR EN GREYn
Kyon vastaavalta örinältä – möyrivät melko tasaisesti koko setin läpi pitäen musiikin omalla tavallaan yhtenäisen kuuloisena.
Keikan loppupuolella yleisö alkoi päästä kunnolla vauhtiin: moshpit riepotteli porukkaa lavan edessä samalla, kun joku seikkailuhenkinen crowdsurffaaja lainehti taaemmas väkijoukon yläpuolella. Tämä oli ehdottomasti virkistävää vaihtelua siihen, miten nykyään saa harmillisen usein katsella lavaa edessä seisovien kännykkäkameroiden läpi. (Tämä kaikenkattavan dokumentoinnin aikakausi tarkoittaa ilmeisesti sitä, että keikka on mukavampi katsoa jälkikäteen videoklippinä kuin nauttia siitä paikan päällä.)
Black Sabbathin vaikutus paistaa
Church of Miseryssä etenkin matalien kitarariffien osalta, eivätkä bändin
ledzeppelinmäisetkään elementit rajoitu leveälahkeisiin hippifarkkuihin. Musiikissa ja imagossa yhdistyvät 70-luvun musiikki ja modernimpi tyyli sen verran toimivasti, että taidan ymmärtää, miksi
Church of Misery on omassa genressään suosittu yhtye.
Loppujen lopuksi ilta oli siis positiivinen yllätys, ja voisinpa melkein sanoa, että minut löytää paikan päältä seuravallakin kerralla, kun bändi saapuu Helsinkiin.
JaME kiittää Blow Up That Gramophonea, Vibra Agencyä sekä itse bändiä haastattelusta!
