Pohdintaa sukupuolinormien rikkomisesta.
Ne, joille ulkonäköön panostavat japanilaisrokkarit ovat vieraampaa lajia, esittävät tragikoomisuuteen asti kysymystä näiden sukupuolesta. Tästä pitäisi älytä olla kimpaantumatta: tutkimusten mukaan kaikki aasialaiset kasvot näyttävät kautta linjan samanlaisilta, jollei niihin ole tottunut, eikä tarkan stailauksen luvatussa maassa edes vaatetuksesta voi aina tehdä varmoja johtopäätöksiä. Toki tilanne saa huvittavia piirteitä, kun asia on itselle arkinen, mutta samaa epäilyä ja arpomista saa kuulla jatkuvasti muilta.
Visuaalisestikin viihdyttävät aasialaismuusikot siis osaavat totuttujen sukupuolinormien rikkomisen taidon. Hameet ja meikit ovat kaikille sopivaa rekvisiittaa, ja se, mitä on niiden alla, on kauneuden tavoittelussa toissijaista.
Vaikka monet kuuntelijat pyrkivät perässä samaan, voi keskiverron j-harrastajan sukupuolesta heittää helpon arvauksen edes henkilöä näkemättä. Todennäköisyys on noin yhden suhde neljään; länsimaissa, ainakin Suomessa, japanilainen musiikki viehättää selkeästi useampia tyttöjä kuin poikia.
Vaikka sitä ei tätä androgyynien kaunokaisten massaa vilkaisemalla heti arvaakaan, on j-skene siis selkeästi sukupuolittunut: naispuolisilla on ylivalta yleisössä, miehillä taas lavalla. Tämä on tottuneille perusriisiä, mutta miksi ja miten siihen päädytään?
Tuskin voidaan mennä väittämään, että muusikoiden sukupuoli yksiselitteisesti johtaisi koostumukseltaan tietynlaiseen fanikantaan. Esimerkiksi suomipunkkarit ovat enimmäkseen miehiä, mutta niin ovat heidän faninsakin. Pääasiassa naisten esittämä listapoppi kiskoo puoleensa paljolti nuoria naisia, ja pehmeämpi rock taas raikaa niin miesten kuin naistenkin kitaroista ja stereoista.
Ainakaan itse en ole myöskään törmännyt aasialaismusiikkia arvostavien parissa mihinkään skenen sisäiseen sukupuolisyrjintään. Toisinaan oikeastaan tuntuu, että miespuolisia japanilaismusiikin kuuntelijoita harvinaisuutensa vuoksi arvostetaan enemmän, jopa naurettavuuteen asti. Silti he säilyvät vähemmistönä.
Miksi ero on näin selkeä? Itse musiikillahan ei ole sukupuolta, eikä näissä porukoissa usein ulkonäölläkään. Miksi kuitenkin tyttöihin ja poikiin suhtaudutaan täälläkin niin eri tavalla?
Ehkä tämä on itseään ruokkiva ilmiö. Pojat ovat fanirivistöissä harvemmassa, joten heitä ihmetellään; tästä taas syntyy kuva, että kyse on jotenkin oletusarvoisesti tyttöjen jutusta, ja mukaan uskaltautuvat pojat ovat jonkin sortin kummajaisia niin ulkopuolisten kuin muiden fanienkin silmissä. Niinpä he säilyvätkin harvinaisina ja täten ihmetyksen aiheina.
Sukupuolirajoilla leikittely sallitaan staroille, mutta ihailijoitten keskuudessa samat rajoitteet jakavat porukan vakaasti kahteen hyvin erikokoiseen ryhmään.
Olisi hienoa, jos osaisimme olla vain samaa porukkaa, katsoa näitten muurien läpi samalla tavalla kuin muusikoitten stailauksen ohi ja nähdä vain ihmiset, jotka nauttivat samasta musiikista.
