J-rokkarin unelmointia, nro. II: Keikalle!

Silmäsi katsovat lasittuneena ja selkäpiitäsi pitkin kulkee kylmiä väreitä. Erilaiset tunteet kulkevat läpi ajatuksiesi ja aivosi endorfiinipesäkkeet alkavat olemaan pikkuhiljaa tyhjät. Kyllä, se on totta. Lempiartistisi saapuu keikalle Suomeen.

Seuraavaksi tulevatkin jo tärinät kun keikkalippujen myynti alkaa puolen tunnin kuluttua eikä Internet tunnu taaskaan toimivan kunnolla vaan jää jumiin kokoajan. Lisäksi jostakin kumman syystä Tiketti tuntuu heittävän sinut jonon hännille. Taisteltuasi kuin kunnon spartalainen paperinpalasi edestä, alkaa taas uusi hurmiollinen hetki kun olet varma että sinä todellakin pääset paikan päälle. Siihen on tosin vielä aikaa ja millä aikaa paremmin kuluttaisikaan kuin kuuntelemalla kyseisen artistin levyjä läpi sadatta kertaa, samalla kokeillen kymmenettä vaatepartta jos se täydellinen keikka-asuste vihdoin ja viimein löytyisi. Look good - feel good. Mukavuus ja käytännöllisyys on toissijaista.

Keikkapäivä kajahtaa kukon kiekauksesta käyntiin. Blippo-Tokyokan-Tavastia -akselille linnoittautunut ryhmittymä liikkuu kohteesta A kohteeseen B rivakasti ja hölpöttäen niitä näitä niistä ja näistä, suurimmilta osin laulajan haarojen täytteestä. (Huom! Tämä perustuu kokemukseen) Jonotusnumero on taas niin hanurista että on pakko kiilata parisenkymmentä paikkaa eteenpäin ja toivoa ettei kukaan huomaa mitään. Kolme tuntia hektistä jonotusta edessä, josta noin kaksi tuntia kuluu "vessassa", eli juuri aikaisemmin mainitulla kolmioakselilla tai eri kohdassa jonoa, missä voi jutella rauhassa kaverille.

Vihdoin sisällä! Urpon turvamiehen turhat jaarittelut voi jättää väliin - nyt ollaan perkele sotatantereella eikä missään teekutsuilla! Kamat nopeasti narikkaan ja sitten tönimään muita ihmisiä, pitäähän sitä tuliaisia saada. Tästä kuitenkin alkaa vasta kunnon taistelu, reilu tunti keikan alkamiseen eikä vielä olla kuin viidennessä rivissä. Eihän itsensä vakavasti ottava fani voi tyytyä vähempään kuin kahteen ensimmäiseen riviin, eihän? Erinäiset "hurraa!" ja "pane mua!"-huudot kuuluvat ilmassa kun roudari kantaa vahvistinta lavalle. Tukahduttavan kuuma, mutta nyt erotetaan jyvät akanoista: J-rock -keikat ovat kestävyyslaji. Artisti hyppää vihdoin lavalle, joten nyt voi ihan luvalla rynniä eteenpäin ainakin muutaman rivin verran. Mitäs menivät eturiviin, jos eivät kestä painetta! Mutta kun ei niin ei. Taas jokin urpo on edessä, ja kaiken lisäksi hän taitaa olla joku semmoinen "feikki" kun ei kerran mukana hypikään vaan katselee keikkaa paikoiltaan. Tuollaisille tyhjäntoimittajille ei tarvitse hyvää paikkaa säästää, eli pientä tönimistä kyynerpäällä ja johan ollaan metrin lähempänä idolia. Seuraava urpo saa tuomionsa liiasta pituudestaan - kyllä ne pitkät saavat mennä taakse kun kerran ovat... pitkiä. Pieni tönäisy oikealla hetkellä ja johan pääsee luikahtamaan väliin. Tuttua toimintaa sinulle? Toivottavasti ei.

Ihmeellisen usein keikoilla muilla ihmisillä ei ole väliä sille bilettävälle jiiruhuurulle. Ennenkuin vieressä oleva ihminen pyörtyy paikoilleen, kaikki muu ympärillä tapahtuva unohdetaan. Ymmärrettävää on, ettei sen lempiyhtyeen soittaessa hirveästi riitä mielenkiinto tsekkailemaan jokaista ympäröivää ihmistä, mutta se olisi hyvin suositeltavaa edes välillä. Moshatessa hiukset lentävät toisen suuhun, hyppiessä tönii jotakuta selkään, pirunsarvien heiluessa joku saa käsivarresta takaraivoonsa. Nämä ovat "pakollisia" huonoja asioita länsimaalaisessa keikkakulttuurissa eikä niitä voi millään saada pois tästä scenestä, mutta niitä voi rajoittaa ja yrittää hallita edes hieman omalta osaltaan.

Olen todistanut myös päinvastaista, erittäin lämpimää käytöstä keikoilla. Muun muassa viimeksi käydessäni Tavastian riennoissa eräs tyttö katsoi minua huolestuneena ja kysyi vointiani, vaikka itsestäni tuntuikin aivan hyvältä. Viittä minuuttia myöhemmin lähdin huonovointisena pois ihmismassasta rauhoittumaan, sillä nestevajaus ja kuumuus ottivat voimille. Samalla keikalla eräs toinenkin oli katsomassa tuttavani perään, kun hän alkoi huonovointiseksi.

Tälläistä toimintaa kuitenkin tapahtuu harmillisen harvoin vaikka se on hyvin tervetullutta, useammin saa lukea murtuneista kylkiluista, mustelmista sekä pyörtymisistä. Jokaisen maan keikkakulttuuri on jollakin tapaa erilainen, mutta jollakin tapaa huolestun, kun luen Arthur C. Clarken 2001 - Avaruusseikkailu -kirjaa, ja epilogin apinaihmisten käyttäytyminen tuo mieleen erehdyttävästi keikkakulttuurin. Se ei ole kovinkaan hyvä asia.

Nyt yhtye on kuitenkin lähtenyt lavalta ja kotimatka alkaa, jolloin syntyy keskustelu keikasta. Harmillisen usein homma menee toiseen kahdesta vaihtoehdosta, joista kumpikaan ei ole välttämättä se paras sekä rehellisen kriittinen vaihtoehto.

Suomessa on tunnetusti kaikki keikka-asiat menneet päin peräaukkoa. Joko ne ilkeät järjestäjät eivät ole olleet vääryyksien aikaan paikalla tuomitsemassa tai ne pirulaiset ovat antaneet huonon jonotusnumeron. Keikkailijat ovat käyttäytyneet huonosti, sää on ollut kauhea tai itse keikalla kaikki on mennyt pieleen artistista ilmankiertoon. Suomalainen perussynkkyys iskee aina kun löytää jotakin valitettavaa, on kyseessä sitten keikan alkaminen tunnin myöhässä tai se, että aamulla tuli otettua väärät sukat jalkaan.

Valittajille yleensä riittääkin mikä tahansa asia kunnon nipotukseen ja koko musiikkimaailman haukkumiseen sekä pahimmassa tapauksessa boikotoimiseen. On kerran tullut sellainenkin tapaus nähtyä missä eräs henkilö lopetti koko yhtyeen kuuntelemisen koska keikka oli järjestetty huonosti. Valittajat ovat yleensäkin varsin pieni joukkio, mutta sitäkin äänekkäämpi ja he pitävät huolen että heidän asiansa kuullaan ja vääryytensä tulevaisuudessa korjataan. Itsekin kuulun osittain tähän ryhmittymään, tosin pyrin siihen vain jos keikassa on jotakin oikeasti kritisoitavaa.

Koska valittajat eivät loppujen lopuksi täytä suurta osaa keikkaväestä, niin ketkä siellä keikalla sitten muuten oleskelevat? Normaalit fanit, jotka tykkäävät musiikista ja haluavat pitää hauskaa. Ikävä kyllä, joillekin faneille tuntuu kelpaavan mikä tahansa. Olen muutamiakin kertoja miettinyt, kuinka monelle ihmiselle tuntuu riittävän että vajaan 40€ paperilapun vastineeksi edes näkee artistin, unohtaen kaiken mahdollisen kritisismin yhtyeestä sinä iltana. En ole elämäni aikana ollut kovinkaan aktiivinen keikkailija, mutta olen käynyt yhdessä jos kahdessakin bändi-illassa, joissa äänentoisto tai muusikoiden taso on ollut niin alhainen että lippurahojen takaisinpyyntö on käynyt mielessä. Silti näilläkin keikoilla oli omat faniryhmittymänsä, jotka siirtävät kaiken kritiikin keikan järjestäjille tai paikan henkilökunnalle. Jos joku sattuu miettimään, niin nämä eivät ole olleet japanilaisten artistien keikkoja. Kuitenkin tälläinen "ei nyt valiteta kun kerran ollaan saatu ne tulemaan Suomeen"-fiilis on omituisen yleinen. Jos valitettavaa on, se pitäisi saada sanoa ilman että joutuu selittämään kymmenelle muulle fanille miksi puhuu negatiivisesti keikasta.

Kritisoidessani erästäkin keikkaa ensimmäiset vastaukset olivat tasoa "Etkö jaksa muuta kuin valittaa?" sekä "Jos ei tykkää ei tarvitse kuunnella". Myöhemmin tuli sitten järkevämpääkin keskustelua aiheesta, mutta se ei muuta tosiasiaa että joidenkin ihmisten seurassa sitä jumalallisen sixpackin omaavaa muusikkoa ei saa millään lailla kritisoida ilman että pelkää joutuvansa seuraavan drive by -ammunnan kohteeksi. Puhtaan, rehellisen kritiikin pitäisi aina olla tervetullutta eikä hyvä fani ole naiivin hyväksyvä kaikelle mitä tarjotaan, vaan osaa muodostaa negatiivisenkin mielipiteen jos jokin asia ei oikeasti miellytä.

Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, keikkaa seuraa uusi ja virheet uusitaan ikävän usein. Kolumni lähenee päätöstään, joten voisi sitä kai ihmisten rauhoittamiseksi sanoa, etteivät (taaskaan) kaikki näin toimi, mutta hyvin ja iloisesti toimivista keikkailijoista on paha kirjoittaa mitään järkevää tai sellaista, josta joku voisi kenties ottaa opiksikin kun sen seuraavan yhtyeen ilta lähenee. Kaikille olisi kuitenkin parempi, jos ihmiset oppisivat käyttäytymään rennommin ja - sen yhden ristiinnaulitun hemmon sanoin - ajattelemaan muita.

Lopuksi voisi vaikkapa listata "parhaita" asioita keikkakulttuurissamme:

1. Jonotus. Kolme tuntia on liian vähän ja kolme tuntia on liikaa. Lisäksi jonottajista osa ei edes oikeasti halua jonottaa, vaan haluavat pitää paikan jonossa ja kadota jonnekin teille tuntemattomile.

2. Fanitytöt. Roudarille kiljujat, eturivistä verisesti taistelevat, etuilevat ja ylimieliset pikkunaiset (Ja kyllä, olen äärimmäisen seksistinen tässä tapauksessa. Cry mich eine river, truth is the truth.)

3. RYYNTÄYYYYS! Jos sodat käytäisiin vielä miekoin ja kilvin, J-faneista saisi kenties koko armeijan parhaan rykmentin.

4. Egoismi. Allekirjoittanut mukaanlukien nykynuoriso tuntuu kuuluvan "kaikki mulle heti nyt"-sukupolveen, jossa ainoastaan omalla itsellään on väliä.

5. Puhdas järki. Monet jäävät sinne puristuksiin miltei pyörtymiseen asti, pukeutuvat järjettömästi keikkaa ajatellen, eivät tunne omia rajojaan ja näin edelleen. Puhtaalla maalaisjärjellä säästyttäisiin monilta haavereilta keikoilla.