Yhtyeen ensimmäinen täyspitkä albumi arvostelun kohteena.
Dir en greyn ensimmäinen kokopitkä albumi, Gauze, on varsin erikoinen paketti. Kappaleiden laadun ja tunnelmien monimuotoisuus tekee siitä kenties hieman hajanaisen, mutta ainakaan sitä ei voi sanoa tasapaksuksi. Vaikka yhtyeen sävellykset ja suoritukset eivät vielä tässä vaiheessa olekaan aivan puhjenneet kukkaansa, Gauze sisältää myös hämmästyttävän nerokkaita sävellyksiä - sekä tasapainon vuoksi myös hieman niitä jo Missalla kuultuja mitäänsanomattomuuksia.
Levyn aloittaa raita Gauze ~Mode of Adam~. Se on epämääräinen intro, jonka yleensä skippaan. En ole erityisen hulluna pari minuuttia kestäviin "instrumentaaleihin", joissa ei ainakaan näennäisesti ole päätä eikä häntää. Ensimmäinen varsinainen kappale levyllä on nimeltään Schwein no isu. Kappaleen nimen lisäksi myös lyriikoissa on kuultavissa saksankielisiä sanoja. Schwein no isu on jokseenkin hiomattoman kuuloinen ja se olisikin istunut paremmin Missa -albumille.
Yuramekin luokittelin pitkään siihen osaan Dir en greyn tuotantoa, johon ei maksanut vaivaa tutustua. Schwein no isun tapaan se kuulosti aluksi varsin amatöörimaiselta tekeleeltä, mutta vaikka nykyäänkään sen kuunteleminen ei ensimmäiseksi tuo mieleen sanaa "mestariteos", kuuntelen Yuramekia hyvinkin mielelläni. Siinä on oma viehätyksensä ja tietyllä tapaa se kuvastaa Gauzea hyvin. Loppuvaiheilla kuultava säkeistö, jossa Kyo laulaa pelkkä piano taustallaan, on omiaan aiheuttamaan kylmiä väreitä selkäpiissä. Olen tyytyväinen, että annoin Yuramekille tilaisuuden, vaikka pitkään hieman karsastin jokaista vähänkin missamaista kappaletta.
Yuramekia seuraa Raison D'être, josta pidin heti ensikuulemalta. Samalla, kun sitä voisi kuvailla ristiriitaisesti "mukaansatempaavan tökkiväväksi", se etenee kuin luistelija jäällä, eikä mikään osa tunnu lainkaan irtonaiselta. Raison D'être on ehdottomasti levyn parhaimmistoa.
304 Goushitsu, Hakushi no Sakura on pidetty kappale, mutta itse en oikein ymmärrä sen suosiota. Taustalla kuultava akustinen kitara tuo kappaleeseen oman omituisen, varsin haikean, häivähdyksen, vaikka 304 Goushitsu ei mikään tuutulaulu olekaan. Kappale ei allekirjoittanutta mainittavasti hetkauta; Diella on huomattavasti potentiaalia parempaankin suoritukseen.
Gauzen kuudennetta raitaa, Cagea, voisi sanoa jopa legendaariseksi; monen tutustuminen Dir en greyhin on lähtenyt käyntiin juurikin kyseisestä kappaleesta. Dir en greyn kappaleskaalassa ei aikaisemmin oltu kuultu, eikä varmastikaan tulla jatkossakaan kuulemaan, mitään vastaavaa. Vaikka Cage ei varsinaisesti kuulu bändin tuotannon kärkipäähän omilla top-listoillani, se kuitekin erottuu muista. Ei, se ei edusta erilaista tyyliä, kuin muu yhtyeen tuotanto, eikä se varmasti ole teknisesti eniten kykyjä vaatinut tai sävellykseltään maatajärisyttävän upea kappale. Mikä siinä sitten niin viehättää? Varmaankin monen tekijän summa: traagisella tavalla sydämeenkäyvä melodia, Kyon mukana elävä ääni, Toshiyan paljon puhuttu bassosoolo ja tietysti kappaleen musiikkivideo, jolla varmasti on oma osuutensa vaikutuksen tekemisessä.
Tsumi to Batsu (=hunaja ja sylki), tai vaihtoehtoisesti Mitsu to Tsuba (=rikos ja rangaistus), on paikallaan junnaava, töksähtelevä, mutta kaikessa mitäänsanomattomuudessaan hyvällä tavalla päätön tekele. Kuten moniin muihinkin Dir en greyn kappaleisiin, minulla oli kauteni, jona Tsumi to Batsua tuli kuunneltua paljonkin, mutta enimmäkseen se kyllä hukkuu muiden ei-niin-huomiota-herättävien biisien sekaan.
Mazohyst of Decadencen nostaisin epäröimättä jalustalle muiden Gauzen kappaleiden yläpuolelle. Mikäli Tsumi to Batsu oli vain sekopäinen ralli vailla syvempää merkitystä, Mazohyst of Decadence on täysin eri luokkaa. Ensimmäisellä kuuntelukerrallani jo kappaleen alun kitarat saivat ihon kananlihalle. Sanat kertovat abortista vauvan näkökulmasta, ja suosittelen lukemaan ne (englanniksi käännettynä, jos ei japani luista). Vaikka Dir en greyn tarkoitus ei olisikaan tämän kappaleen kautta ilmaista virallista kantaansa aborttiin, lyriikat pistävät taatusti ajattelemaan. Niitä siivittävät kärsivän kuuloiset vokaalit, jotka loppua kohti äityvät jopa sydäntäraastaviksi. On hämmästyttävää ja äärimmäisen kunnioitettavaa, miten kukaan kykenee eläytymään näin voimakkaasti, ja välittämään kappaleen hengästyttävän ahdistavan fiiliksen myös niille kuuntelijoille, jotka eivät sanoja ymmärrä.
Varsinaisestihan Mazohyst of Decadence ei noudata perinteisen laulun kaavaa: siinä ei ole säkeistöjä, kertosäettä tai kliimaksia, vaan se on enemmänkin kuin tarina, jonka tempo ja voimakkuus laskee ja nousee sanoja mukaillen.
Kuin keventääkseen Mazohyst of Decadencessa välittynyttä ahdistusta ja melankoliaa, on seuraavaksi kappaleeksi valittu levyn toista ääripäätä edustava Yokan. Se on lähes popmainen sävellys, johon Kyon ääni ei välttämättä oikein istu. Sanoisin, että siitä on varmasti vaikea olla pitämättä, vaikka oma musiikillinen mielenkiinto kohdistuisikin pääosin raskaampiin kappaleisiin. Yokan on ikään kuin Gauzen valopilkku, joka hieman rikkoo levyn kaavaa - kuin poppia rock-bändin muottiin ahdettuna.
Kymmenes raita Mask on kappale, jonka joskus mielsin tyypilliseksi Dir en greyksi. Kyon omituiset ääntelyt, kappaleen temmon vaihteleminen ja selkeän melodian puuttuminen tuntui jotenkin olevan osa bändin perus-musiikkityyliä. Nyt myöhemmin voin kuitenkin sanoa, että Mask on aivan omaa laatuaan, eikä sitä voi edes verrata muuhun tuotantoon - vaikka toisaalta, sanoisin mielelläni näin usemmastakin raidasta.
Zanin kaoottisuus on kaikessa mielipuolisuudessaan hyvin gauzemainen. Se on varmaankin albumin raskain kappale, ja joillekin ehkä turhankin omituinen. Omiin suosikkeihin se ei kieltämättä kuulu, mutta joskus sitä vain huomaa tahtovansa kuunnella jotain aivan sekopäistä. Tarkemmin mietittynä Zan kuulostaa siltä, kuin siihen voisi tiivistyä kaikki ihmisen hullumman puolen ilmentymät; hakkaavista instrumenteista ja mikrofoniin vuodatettavan epämääräisen naurunkiherryksen ja yökkäysefektien sarjasta ei juuri mitään mielekästä saa irti.
Akuro no Oka on kaunis - ja kahden edellisen kappaleen jälkeen tarpeeseen tuleva - hengähdystauko. Alku on rauhoittavaa toistoa ja Kyon laulu kuulostaa erityisen kauniilta pysyen täsmälleen nuotissaan. Myös lyriikat ovat yllättävän tasapainoiset ja kauniit. ("En ehkä pääse menneeseen, mutta kun synnyn uudelleen / etsin sinut taas / joten sitä ennen, odota minua / tuolla mäellä vielä kerran") Kesti oman aikansa oppia pitämään Akuro no Okasta, mutta nykyään tämä kahdeksan ja puoli minuuttinen taidonnäyte soi stereoissa aina, kun mieliala on siihen oikea. Kappaleen lopussa on kuultavissa iso osa seuraavasta raidasta, Gauze ~Mode of Eve~, joka itsessään kestää vain neljä sekuntia. Yleensä lopetan kuuntelun siihen, ettei kokonaisuudessaan reilu minuutin mittainen, epämääräisistä kolinasta, lotinasta ja viemäriäänistä koostuva outro ehdi latistaa tunnelmaa.
Vielä neljän vuoden jälkeen Gauzesta saa paljon irti. Kuten monen asian kanssa, myös levyjen kuuntelussa "puhkikuunnellut" lätyt kannattaa pistää vaikkapa puoleksi vuodeksi talteen ja vasta sitten ottaa uudelleen kuunteluun - jos todella pitää kyseisestä kokonaisuudesta, ei levy ehkä enää tunnukaan niin puhkikuunnellulta. Omassa tapauksessani musiikillinen perspektiivini oli tuollaisen tauon aikana hieman muuttunut, joten minulle oli Gauzesta paljon enemmän sanottavaa, kuin olisi ollut vielä pari vuotta sitten.
