Haastattelussa Emiko Minakuchi

Esittelisitkö itsesi kaikille heille, jotka eivät vielä tunne sinua?
Emiko Minakuchi: Olen hieman ujo, mikä tekee asioista vaikeampia. Tuota, olen pianisti ja asunut Pariisissa kahdeksan vuotta. Aloitin musiikin säveltämisen kolme vuotta sitten, jolloin muodostimme trion ja aloitimme esiintymiset Pariisissa. Tämän lisäksi toimin opettajana entisessä opiskelukoulussani.


Mikä kannusti sinua soittamaan pianoa nelivuotiaasta asti ja aloittamaan sitten jazzin?
Emiko Minakuchi: Jazz tuli esiin yliopistoaikanani. 21 ikävuoden paikkeilla olin Junko Onishin jazz-konsertissa, jossa hämmästelin hänen käyttämiään ylätaajuuksia. En tuolloin tuntenut jazzia tai sitä esittäviä artisteja, mutta pian aloin huomata samaa muissakin konserteissa. Tykkäsin siitä, miten hän soitti Bostonissa, ja totesinkin lähteväni Yhdysvaltoihin tullakseni jazz-pianistiksi. Paiskin töitä kaksi ja puoli vuotta saadakseni tarpeeksi rahaa kokoon, kuunnellen samalla ranskalaisia muusikoita. Ystäväni ansiosta näin Richard Gallianon (harmonikka) ja Didier Lockwoodin (viulu) esiintyvän osana trioa 1997. Olin aivan järkyttynyt siitä, kuinka upea konsertti se oli! He viipyivät Tokiossa viikon ajan ja näin heidät keskiviikkona. Lauantaina menin kuuntelemaan heitä uudelleen. Tuolloin ajattelin haluavani asua Ranskassa, mutten tuntenut ketään enkä puhunut kieltä, joten myöhemmin palasin aiempaan USA-hankkeeseeni. Kolme kuukautta myöhemmin näin samassa paikassa Michel Petruccianin ja silloin ymmärsin etten voinut lähteä minnekään muualle kuin Ranskaan. Vaihdoin siis mieleni ja saavuin Pariisiin vuonna 1998. Pianonsoiton aloitin nelivuotiaana musiikkia opettaneen isoisoisäni vaadittua oppitunteja ja sitä, että kävisin saman yliopiston kuin hänkin.


Koit siis jonkinlaista yhteyttä nyt edesmenneeseen Michel Petruccianiin?
Emiko Minakuchi: Kaksi ensimmäistä kappaletta kuuntelin kyynelten vallassa. Hänen musiikkinsa oli upeaa, niin tunnerikasta...

Aistit ensimmäistä kertaa musiikissa niin suuren tunteiden määrän?
Emiko Minakuchi: Niin, myös Gallianon trion musiikissa oli tunnetta, mutta pikemminkin tyyliin "meillä oli hauskaa" - Petruccianin kanssa sen sijaan kaikki oli silkkaa tunnetta.


Kuinka tapasit trioosi kuuluvat jäsenet Hugo Céchoszin ja Francesco Pastacaldin?
Emiko Minakuchi: Tapasin heidät jammailusessioissa. Itse asiassa minulla oli ystävä joka järjestää jazz-sessioita Seven Lizards Clubilla, ja näiden konserttien pianistina soitin kolme vuotta säestäen ryhmiä joka sunnuntai. Eräällä kerralla Hugo Céchosz oli soittamassa ja vaihdoimme puhelinnumeroitamme. Toimimme siis jo yhdessä, muttemme vielä oman musiikkimme parissa. Lopulta hänestä tuli sessioiden vakituinen basisti. Hän aloitti opiskelun CNSM:ssä (National Superior Conservatory of Music of Paris), tavaten siellä Francescon, joka tätä kautta liittyi sessioihimme.

Miksi valitsit juuri heidät trioosi?
Emiko Minakuchi: Yksinkertaisesti siksi, että pidin heidän soittotyylistään.


Oletko soittanut Japanissa?
Emiko Minakuchi: En vielä!

Haluaisitko?
Emiko Minakuchi: Toki haluaisin, mutta minulla ei ole tarpeeksi aikaa. Tuolloin minulla oli 4 työpaikkaa saadakseni rahaa elämiseen. Samalla opetin ja tein pianodemonstraatioita. En edes tiennyt niiden olevan improvisaatiota: Michel Petruccianin ja Junki Onishin nähdessäni en tiennyt kyseessä olevan improvisaatioita.

Et siis vielä silloin tuntenut esimerkiksi pentatonisia asteikkoja (jazzissa usein käytetty viiden sävelen systeemi)?
Emiko Minakuchi: En, en osannut kuvitellakaan!


Huolestuttaako sinua koskaan esitellä itsesi japanilaisena muusikkona esimerkiksi klubin omistajalle?
Emiko Minakuchi: Ei, enkä sitäpaitsi ole koskaan sitä pelännytkään. Olen ollut paljon enemmän huolissani osaamisestani, "Olenko tarpeeksi taidokas soittaakseni täällä?" tai "Onko musiikkini tarpeeksi hyvää miellyttääkseen heitä?" Kansallisuus ei siis ole koskaan ollut este.


Kuinka konserttiviikot oikeastaan järjestyvät? Esiinnyit Duc des Lombards'lla joka ilta viikon ajan.
Emiko Minakuchi: Valitettavasti se oli kesäaikaa ja kaikki muusikot olivat joko lomalla tai liittymässä muihin ryhmiin. Meillä ei ollut tarpeeksi treenejä. Toisaalta, olimme kaikki paiskineet runsaasti töitä aiemmin vakituisella pohjalla ja osallistuen myös muihin osuuksiin, mikä on todella aikaavievää. Aloitimme silloin kokoaikatöiden etsimisen. Enkä edes ole aina tyytyväinen vaikka kyseessä olisi oma musiikkini. Saan ehdotuksia jotka eivät aina miellytä ja asiat lähtevät kulkemaan huonosti. Silloin täytyy aloittaa jälleen aivan alusta.

Käytätkö aina samaa settilistaa?
Emiko Minakuchi: Käytän.

Suunnittelette siis varmat osuudet. Voitteko improvisoida, mikä on yleistä jazzissa?
Emiko Minakuchi: Mukana on tietenkin perusrakenne ja osan improvisoimme.


Konsertissasi minua liikutti erityisesti laulu nimeltä Tristesse et beauté (Suru ja kauneus). Mitä tämän melodisten sävelten täyttämän, mutta siltikin surullisen kappaleen takana on? Oliko tarkoituksenasi välittää jokin erityinen viesti?
Emiko Minakuchi: Valitettavasti sillä ei ole taustaa. En edes tiedä miten se syntyi. Kirjoittaessani totesin laulun olevan surumielinen, joskaan en itse ollut surullinen.

Aluksi varovaisesti reagoinut yleisö joka tapauksessa tunsi eron ja kaikki muuttuivat entistä valppaammiksi.
Emiko Minakuchi: En osaa sanoa mitä se merkitsee. Säveltämisessä mielestäni vaikeinta on antaa kappaleelle nimi. Sanat ja musiikki ovat minulle erillisiä asioita.

Sinusta on vaikeaa asettaa sanoja musiikkiin?
Emiko Minakuchi: Nimenomaan. Minulla on vaikeuksia siinä joka kerta.

Johtuuko se maiden välisestä kielimuurista?
Emiko Minakuchi: Ei ei, se on yhtä hankalaa japaniksikin.


Albumisi nimi on Kokolo (kokoro on japaniksi sydän), mutta toisaalta kappaleiden nimet ovat ranskaksi. Mistä tämä eroavaisuus tuli?
Emiko Minakuchi: Ehdotin tuottajalleni nimeä Kokoro no koe (sydämen ääni), mutta hän ymmärsi sen "vartaloksi" (ranskaksi le corps). Mies ei pitänyt siitä ja valitsi Kokolon ymmärrettyään eron. Minulla oli myös vaikeuksia musiikkini kanssa: minun on vaikea uskoa itseeni. Olen kokenut vaikeita masennuskausia. Siitä nouseminen oli todella hankalaa. Monet ihmiset auttoivat minua, piano-opettajani, Antoine Arvet, tuottajani, joka laittoi minut tekemään levyn muutaman sävellyksen pohjalta. Olin järkyttynyt, miksi juuri minun musiikkini? Se ei ole swingiä tai jazzia. Olin häpeissäni...

Siinä vaiheessa?
Niin, en halunnut soittaa julkisesti.

Ujoutesi sekoittui pelkoon siitä, ettei yleisö pitäisi musiikistasi?
Emiko Minakuchi: Niin, molempia. Olin varma etteivät he pitäisi siitä. Tuottajani työnsi minua eteenpäin ja opin paljon. Aloin kuunnella muutakin kuin päätäni, aiemmin pääni oli johdossa: on parempi tehdä asiat niin tai näin, jne. Loppujen lopuksi en kuunnellut sydäntäni, ja siksi asiat alkoivat mennä huonosti. Suljin itseni enkä enää liikkunut eteenpäin. Aloin kuunnella tekemisiäni, myös improvisaation aikana ja siten löysin nimen Kokolo.

Ovatko kappaleiden nimet ranskaksi, koska asuit Ranskassa?
Emiko Minakuchi: Nimenomaan, muuten olisin nimennyt ne mieluummin japaniksi.

Miten olisi ranskankieliset nimet japanilaisin käännöksin?
Emiko Minakuchi: Niin, miksipä ei.


Mitä japanilaisen kulttuurin asioita olet sisällyttänyt musiikkiisi?
Emiko Minakuchi: En oikein osaa sanoa mitä. En ole analysoinut sitä sen tarkemmin, mutta kuunnellessani musiikkiani ja katsellessani lopputulosta - siitä näkee kyllä että olen kuunnellut japanilaista musiikkia.

Mitä musiikkia esimerkiksi?
Emiko Minakuchi: Kaikkea!

Mutta oliko se enemmän poppia, rockia, klassista ja niin edelleen?
Emiko Minakuchi: Enimmäkseen poppia ja klassista, rakastan molempia. Joidenkin jazz-muusikoiden mielestä vaihtelu on turhaa, en ole samaa mieltä siitä. Tykkään vaihtelusta. Musiikissani tunnen myös kaipuun Japaniin, surun ja melankolian. Ajattelen Japanissa asuvaa perhettäni joka päivä.

Oletko käynyt Japanissa Ranskaan saapumisesi jälkeen?
Emiko Minakuchi: Silloin tällöin, mutta kaipuu on suuri.

Aiotko jäädä Ranskaan?
Emiko Minakuchi: Haluaisin todella palata Japaniin, vaikka päätyisinkin matkustelemaan jatkuvasti näiden kahden maan välillä. Olen kotikissa, en oikein pidä matkoista ja siksi en tykkää lähteä. Ranskaan ja Japaniin saapuminen konserttien vuoksi olisi ihan okei (nauraa). Tuottajani tähtää muiden maiden näkemiseen; muun muassa Israel on ottanut meihin yhteyttä. En oikein tiedä miksi, mutta mitä enemmän, sitä parempi!


Olisitko valmis tekemään Euroopan-kiertueen, jos sitä tarjoaisimme?
Emiko Minakuchi: Olisi mahtavaa, jos kiertueen ansiosta voisin tavata ihmisiä. Rakastan uusien ihmisten tapaamista!

Nykyään toimit opettajana opiskelukoulussasi, kuinka näin kävi? Sehän oli todella nopeaa.
Emiko Minakuchi: En osaa sanoa oliko se nopeaa, sillä en ole verrannut muihin. Minulla oli tapanani hokea itselleni olevani onnekas (nauraa). Opintoja ajatellen se oli minulle oikein hyvä koulu. Sain stipendin kolmeksi, neljäksi vuodeksi, vaikka tullessani olin vasta aloittelija niin jazzissa kuin ranskankielessäkin.

Sinulla oli perustiedot klassisen musiikin puolelta. Auttoiko se sinua eteenpäin jazzinkin alkeiden ja teorian parissa?
Emiko Minakuchi: En edes tiennyt kuinka sointu luodaan! Sävel, kolmisointu, 7-sävelinen... Mikä on 13-sävelinen?! (nauraa) He olivat todella ystävällisiä ja opettivat hyvin, siitä olen oikein iloinen. Hassu sattuma oli se, kuinka he pyysivät minua opettajaksi juuri sinä vuonna kun minun täytyi mennä naimisiin saadakseni työluvan. Kaikki kerralla, niin monet halusivat tunneilleni, enkä osannut odottaa sitä. Hääni olivat syyskuussa ja tuon loman aikana he pyysivät minua opettajaksi. Suostuin mielihyvin. Tämä oli vuonna 2003.


Miten oppituntisi sujuvat, millaisen viestin haluat heille antaa?
Emiko Minakuchi: Opetan aloittelijoita, jotka ovat varsin arkoja eivätkä luota itseensä. Kerron siis jokaiselle kuinka kenestä tahansa voi tulla hyvä muusikko. Heidän täytyy lähteä tunnilta tietäen että heissä on jotakin hyvää. Se on yksi tärkeistä tehtävistä, kaikki ei riipu tekniikasta. Jollakulla voi olla tekniikka hallussa ilman että heidän soittonsa edes koskettaa toisia, se ei ole musiikkia! Sen yritän selvittää heille.

Toinen uskomaton asia on se, kuinka he jumiutuvat, jännittyvät ja alkavat ylipäätään soittaa heikommin laittaessani heille nuotit eteen. Kun poistan nuotit ja totean "nyt voit soittaa pianolla ihan mitä haluat!", soundi muuttuu heti. Se on todella hyvä keino, suosittelen kaikkien soittavan kotonaan viisi minuuttia mitä vain. Aloitan epäonnistumista pelkäävän henkilön kanssa, mutta hänen saadessaan tehdä oman halunsa mukaan - sisältä todellakin erottuu jotain mahtavaa.


Osa musiikistasi on suloista ja surullista, osa taas rytmikkäämpää ja iloista. Mikä inspiroi sinua, innostaen tekemään musiikkia tiettyyn tunteeseen sopien?
Emiko Minakuchi: En valitse mitään tarkkaa, sillä valittuani jotain en saa mitään aikaiseksi, siksi annan mieleni kulkea vapaana. Joskus jokin tunne tulee siitä kuinka kuvittelen itseni tilanteeseen muusikoideni kanssa ja kerron itselleni mitä haluan kuulla.

Asetat itsesi yleisön osaan?
Emiko Minakuchi: Aika ajoin, se riippuu hieman. Kuunnellessani introa huomaan musiikin ja koetan ylläpitää tunnelmaa.


Olet soittanut erilaisissa paikoissa, onko jokin tietty paikka erityisen lähellä sydäntäsi?
Emiko Minakuchi: Meillä ei vielä ollut tarpeeksi kokemusta, mutta ensimmäinen festivaaliesiintymisemme Oloron Sainte-Mariessa meni oikein hyvin. Ihmiset olivat äärimmäisen ystävällisiä; minulla on heistä oikein hyviä muistoja. He kertoivat kuinka Michel Petrucciani oli soittanut paikan päällä noin 20 vuotta sitten.

Se taisi muistuttaa sinua eräästä konsertista?
Emiko Minakuchi: Aivan, ja tuohon aikaan Petrucciani ei ollut vielä yhtä tunnettu kuin tänään, eikä paikalla ollut paljoa ihmisiä. Kuuntelemassa olleet kuitenkin kertoivat sen olleen upeaa.

Liikutuit siis siitä kuinka sinuun vaikuttanut henkilö oli esiintynyt samassa huoneessa kuin sinä nyt? Kaunis tarina.
Emiko Minakuchi: Niin on.


Olet jo julkaissut siis yhden albumin nimeltä Kokolo. Suunnitteletko julkaisevasi toisen nyt konsertissa kuulemistamme uusista lauluista?
Emiko Minakuchi: Aiomme ehdottomasti työstää sitä ensi vuonna, kenties tammikuussa, samoilla jäsenillä.


Ketkä ovat musiikilliset vaikutteesi? Michel Petrucciani?
Emiko Minakuchi: Tuohon on vaikea vastata, sillä nyt säveltämäni musiikki on saanut vaikutteensa pikemminkin Japanissa kuuntelemastani musiikista. Muistoissani on japanilainen klassinen ja varietee-musiikki. Petrucciani on minulle vielä liian uutta. En ole kasvanut tarpeeksi ottaakseni viimeaikaiset tapahtumat lähempään tutkiskeluun. Improvisaatiota sen sijaan harjoittelen sellaisten artistien johdolla kuten Petrucciani, Keith Jarret, Brad Mehldau ja niin edelleen.


Perjantaisessa konsertissa olin huomaavinani sinun laulavan.
Emiko Minakuchi: Niin, en pysty hallitsemaan itseäni. En kuuntele itseäni ellen laula liian kovaa tai ellei kurkkuni ole kipeä. Kotonakin soittaessa minun on lopetettava laulaminen, sillä tulen siitä hyvin janoiseksi.

Eikö laulaminen kuitenkaan kiinnosta sinua?
Emiko Minakuchi: Ei, ei todellakaan. Ehdottomasti ei.

Miksei?
Emiko Minakuchi: Vuonna 2005 albumini ääniteknikko ei pystynyt poistamaan ääntäni. Koetin olla hiljaa, mutten pystynyt siihen. Järkytyin kuullessani ettei hän kykene poistamaan sitä, mutta se tuli pianon ääntä tallentavan tunnelmamikrofonin kautta, sisältäen siksi myös ääneni.


Kuinka ensimmäisen albumisi äänitys Rouenissa sujui?
Emiko Minakuchi: Jännitettä lukuunottamatta improvisaatio-osuuksien kehittely ei ollut liian hankalaa. Soitimme jokaisen osan korkeintaan viisi tai kuusi kertaa. Toisaalta olimme todella väsyneitä - albumi oli tehtävä kahdessa päivässä. Ensimmäisenä päivänä viimeistelimme kaksi kolmasosaa ja toisena olimme fyysisesti ja psyykkisesti niin väsyneitä. Se oli ensimmäinen äänitykseni enkä ollut osannut varautua siihen.

Kysymys pianonsoiton teknisestä puolesta; kuinka monta tuntia harjoittelet päivittäin?
Emiko Minakuchi: Tapasin harjoitella runsaasti aina tämän vuoden tammikuuhun asti, nyt minulla on pieniä ongelmia asunnon omistajan kanssa, joka on samalla naapurini. Olen hankkinut pikkuflyygelin ja soitin sillä aina päivisin, mutten öisin. Olin hyväksynyt sen pykälän sopimukseeni, sillä sain luvan soittaa kuinka paljon vain halusin, kunhan en tekisi sitä yöllä. Tänä vuonna omistaja kuitenkin työskentelee kotonaan, mikä hankaloittaa asiaa. Lisäksi tyttäreni syntyi huhtikuussa, tällä hetkellä kahdenkin tunnin päiväharjoittelu on saavutus.

Etkö soita jazz-koululla?
Emiko Minakuchi: Se ei ole paras vaihtoehto. Juuri nyt keskityn kehittämään sävelkorvaani enkä välttämättä tarvitse pianoa. Ilman sitä on helpompi päättää.

Jos voisit soittaa jonkun tunnetun artistin kanssa, kuka hän olisi?
Emiko Minakuchi: En ole koskaan ajatellut tuota... Vaikea päättää! Jos nyt nopeasti on joku valittava, olisi hän jazz-artisti Richard Galliano.

Entä laulajista?
Emiko Minakuchi: En ole tavannut ketään, jonka kanssa haluaisin työskennellä.

Miksi käytit albumillasi Masao Yoneyaman Ringo no Oiwake -kappaletta?
Emiko Minakuchi: Olin ostanut Junko Onichin albumin ja hän soittaa tällaista musiikkia, mutta sovituksemme ei ole sama. Soitimme sitä ja muutamaa muuta klassikkoa kolmen vuoden ajan ja heti kun soitamme Ringo no Oiwaken, arvostaa yleisö sitä yhtä paljon kuin muusikkonikin.

Tuleeko seuraavalla albumillasi olemaan uusia äänityksiä entisistä kappaleista vai pelkästään uusia sävellyksiä?
Emiko Minakuchi: En vielä osaa sanoa, mutta pääosin uusia sävellyksiä.

Mikä sävellyksistäsi muistuttaa sinua eniten ja miksi?
Emiko Minakuchi: Aa... Jokaisessa on pieni osa minua, mutta eniten muistuttava olisi joko Tristesse et beauté (Suru ja kauneus) tai Mélancolie (Melankolia), sillä ajattelen Japania ja perhettäni.

Suuret kiitokset ajastasi.
Emiko Minakuchi: Ilo oli minun puolellani.