Vielä varsin tuntemattoman Head Phones Presidentin vuonna 2002 ilmestynyt minialbumi arvostelussa.
Head Phones Presidentin ensimmäinen albumi, ID, julkaistiin 9. helmikuuta 2002 kahden singlejulkaisun jälkeen. Se on bändille ominaiseen tyyliin melankolinen, aggressiivinen ja omalla tavallaan pysäyttävän unenomainen. Kappaleet muodostuvat hienosti yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi ilman että ne kuitenkaan sekoittuvat toisiinsa tai kuulostavat keskenään samanlaisilta.
ID on hyvä - vaikkakaan ei kovin erikoinen - intro levylle. Anzan tässä jokseenkin etäinen ääni on kuvioissa alusta asti, mutta mukaan tulee vuorotellen lisää instrumentteja. Kappale kuulostaa omalla tavallaan hyvinkin mukaansatempaavalta, ensin voimistuen ja sitten lopuksi taas rauhoittuen.
Ensimmäinen varsinaiseksi kappaleeksi luokiteltava Life is not fair on omasta mielestäni albumin huippu. Vaikka sanoja ei ymmärtäisikään, niitä jää väkisinkin seuraamaan Anzan epätavallisen selkeän artikuloinnin takia. Säkeistöjen ja kertosäkeen välillä on vahva kontrasti: nopea heitto hiljaisesta ja unettavasta raskaaseen ja vokaalien osalta nopeatempoiseen rytmiin.
What's on ehkäpä sitä perus Head Phones Presidentiä. Suunnilleen puoleentoista minuuttiin alussa ei tapahdu juuri mitään, kunnes kappale pääsee vauhtiin rytmikkäillä rummuilla. Pian mukaan tulevat itseääntoistavat, mutta julman kuuloiset kitarat, jotka ovat vähintäänkin tyypillinen elementti tälle yhtyeelle. Jälleen kerran kertosäe on huomattavasti vihaisempi, kuin muu osa biisistä. Kappale loppuu kuin seinään.
Head Phones Presidentin tapauksessa vaikutusta kuulijaan ei tehdä monimutkaisilla kitarasooloilla tai muilla erikoisilla kikkailuilla, vaan erityisesti Anzan omaperäisellä, kaikkeenkykenevällä äänellä. Laulua onkin selkeästi korostettu soitinten jäädessä usein hieman taka-alalle. Monissa kappaleissa on kohta, jossa esimerkiksi kitara ja rummut jäävät kokonaan pois, ja kuuntelijan on taas kiinnitettävä huomionsa ennen kaikkea vokaaleihin.
Neljännen raidan, Too scared, pisteitä laskee alussa ja pitkin matkaa toistettavat "too scared!" -huudot; mutta suunnilleen kolmen minuutin paikkeilla kuultava korkealta laulettu rallatus - joka muuttuu pian hyvinkin hysteerisen kuuloiseksi - kuulostaa hyvältä, vaikkakin jokseenkin irralliselta muuhun kappaleeseen nähden.
Sitä seuraavan Escapismin alku on hyvällä tavalla kammottava. Taas kuullaan niitä riitasointuisia kitarariffejä, jotka tekevät kappaleesta melkein makaaberiksi kuvailtavan. Escapism on hyvin varteenotettava kilpailija albumin parhaaksi kappaleeksi Life is not fair:n rinnalla; loppumetreillä Anzan eläytymistä lauluunsa ei ole hankala huomata.
Kappale Shouting lähtee jälleen hyvin verkkaisesti käyntiin hauskan kuuloisilla "viidakkorummuilla", askel askeleelta pikkuhiljaa voimistuen. Muuten kappale ei erityisemmin säväytä, ja se onkin ehkä mitäänsanomattomin raita tällä minialbumilla.
Levyn lopetusraidaksi valittu Alien Blood onkin sitten ID:n ehdottomasti omituisin tuotos. Puolivälissä kuultava "I never chose to look like this way" hokema tuo, jos mahdollista, lisää mielenkiintoa Alien Bloodia ja sen lyriikoita (jotka on muuten laulettu jonkin aivan muun kuin ihmisen näkökulmasta) kohtaan. Vaikka toteutuskin on upea, sanoisin, että kappaleen idea, teema, "juoni" on aivan loistavan omaperäinen ja inspiroiva.
Jos siis pidät synkästä, bassopainotteisesta - ja varsin erikoisesta - raskaamman puolen musiikista, niin kannattaa tutustua Head Phones Presidentiin. Tällä yhtyeellä on täysin oma tyyli, johon kestää aikansa tottua, mutta jos se iskee, se iskee lujaa.
