Visual kei -bändi Ayabien tuore kokopitkä albumi ankaran tarkkailun alaisena.
Viimeksi kuulin Ayabien musiikkia heidän kesäkuisella keikallaan Helsingissä, ja silloin musiikista jäi hyvin sekavat vaikutelmat. Vasta puolisen vuotta myöhemmin, bändin uuden albumin Virgin Snow Colorin ilmestyessä, mieleni teki tutustua tämän bändin tuotoksiin syvällisemmin. Virgin Snow Color sisältää kymmenen kappaletta, joista kaksi, 0010 ja Az, ovat aiemmin ilmestyneet singlen b-sidenä. Minulle tosin kaikki oli uutta, vaikka tiesinkin suunnilleen minkälaista musiikkia odottaa.
Albumin aloittaa pariminuuttinen piano-instrumentaali, joka on tunnelmaltaan levyn nimen mukaisesti talvinen. Harmi kyllä mukava tunnelma hajoaa heti kun päästään siihen albumin varsinaiseen sisältöön. Toisena kappaleena on Shine, joka on pirteän energinen veto, kolmannen biisin Lapis Lazulin ollessa agressiivinen, jopa metalli-tyylinen. Levy jatkuu vaihtelevan rokkaavissa tunnelmissa kuudenteen kappaleeseen saakka, jolloin vuorossa on jälleen pianoa ja herkkää fiilistelyä.
Seitsemäntenä ja kahdeksantena ovat vuorossa ne hieman vanhemmat kappaleet, jotka kuulostavat, niin paljon kuin minä osaan sanoa, perinteiseltä Ayabielta, millaisena heidät muistan keikalta ja niiltä muutamalta biisiltä jotka ennen sitä olin kuullut. Toiseksi viimeisempänä on jälleen vähän kevyempää musiikkia Ancient-tree-kappaleen muodossa, ja levyn lopettaa Hoshi furu ohanashi, myös vähän kevyemmissä tunnelmissa, joskaan ei ihan balladina.
Levyllä on kaksi suurta ongelmaa, joiden yli en ainakaan minä kovasta yrityksestä huolimatta pääse. Ensinnäkin musiikki kuulostaa siltä, kuin se olisi nopeasti punottu kasaan lukuisista erityylisistä palasista. Välillä herkistellään pianon tahtiin, välillä rokataan kuin 80-luvulla, sitten moshataan jo nu-metallin mukana ja kohta kuunnellaankin erikoisia ääniefektejä ja muokattua laulua, ja niin edelleen. Jotta kaikki olisi mahdollisimman sekavaa, pelkästään yhteen kappaleeseen mahtuu vaikka minkälaisia tyylejä ja kokeiluja. Rumpalia on pakko moittia liian nopeasta soitosta, pelkästään kuunnellessakin melkein hengästyy. Basso sen sijaan kuulostaa yllättävän vahvalta ja potentiaaliselta.
Toinen ylitsepääsemätön ongelma on bändin vokalisti. Aoi on tyypillinen esimerkki nykypäivän visual kei -vokalistien laulutavasta, hänen äänensä tuntuu lähtevän kurkusta eikä ollenkaan sieltä mistä pitäisi, lisäksi laulu on epävakaata ja kamalat, lähes joka kappaleessa usein tulevat falsetit riipivät korvia. En keksi hänen suureen suosioonsa muuta syytä kuin söpön tyylikkään ulkonäön ja olemuksen.
En voi sanoa nauttineeni Virgin Snow Colorin kuuntelusta satunnaisia huvittuneisuuksia lukuunottamatta. Mieleen jäi lähinnä hämmennys ja epäusko bändin kohtalaisen suuresta suosiosta. No, ainakin levy palautti mieleeni miksi bändin keikastakaan ei jäänyt hyvä fiilis. Eipähän tarvitse tulevaisuudessa vaivautua.
