Everlasting-K - Calling of Midsummer ～unusual day～, Tokio, 3. elokuuta 2006

Oli hyvin kuuma ja kostea elokuinen päivä Tokiossa ja allekirjoittanut oli vielä hieman pökerryksissä kaikesta, vaikka olikin jo ollut muutaman päivän Japaninmaalla. Oli minun suomalaistytön kuitenkin aika mennä aivan ihka ensimmäiselle keikalleni Japanissa ja katsastaa paikallista keikkakulttuuria. Everlasting-K nimi kuulosti hämärän tutulta jostakin yhteydestä, mutta musiikkia en valitettavasti koskaan aikaisemmin ollut kuunnellut – ainakaan minkäänlaisia muistikuvia minulla ei ollut. Menoa se ei kuitenkaan haitannut.

Keikka pidettiin HOLIDAY CLUB SHINJUKU:lla ja mukavaan aikaan (tasan seitsemältä illalla tarkalleen), juuri ennen paikallista iltaelämää, niin kuin Japanissa aina onkin tapana. Pienen virheen tein ja lähdin turhan myöhään keikkapaikalle, jonka sijainnista en tietenkään ollut sataprosenttisen varma. Shinjukun asemalla ongelmani olikin, että mistä niistä miljoonasta uloskäynnistä minun pitäisi poistua. Pienen pähkäilyn ja ohikulkijoilta avun ruinaamisen jälkeen pääsin ulos oikeasta ovesta ja suunnistin klubille omapiirtämäni kartan avulla. Klubi oli rakennettu suuren vaaleansinisen rakennuksen nurkkaan ja huomasinkin samantien, että porukkaa oltiin jo alettu päästämään sisään. Konsertti oli jo melkein alkamaisillaan, joten ohitettuani pienen myyntipöydän (en jostakin syystä raaskinut ostaa mitään, mikä harmittaa nyt jälkeenpäin, kun ajattelen niitä hopeisia kivannäköisiä laattakoruja, joita oli myynnissä reilu määrä) kipitin kiireisen innokkaana keikkasaliin, joka oli mielestäni yllättävänkin pieni. Ehdin onnekseni vielä tarkastella muita paikallaolijoita, joita koko huone olikin tupaten täynnä. Kuulijakunta tuntui koostuvan ehkä hieman vanhemmista ihmisistä enkä löytänyt tiettyä teemaa heidän pukeutumisestaan.

Pian humiseva intro alkoi kuulua kaiuttimista ja yleisö osoitti suosionosoitustaan innokkaana. Itse musiikin lisäksi olin myös epävarma bändin itse kokoonpanosta, mutta ainakin tiesin, että kyseessä oli Laputan kitaristi Kouichin sooloprojekti ja hän hoitaisi niin laulun kuin toisen kitaransoiton. Kouichin sessiobändin jäsenet (rumpali, basisti ja kitaristi) astuivat lavalle, mutta eniten huutoa syntyi, kun itse projektin luoja ilmestyi keskelle lavaa. Kouichi oli pukeutunut mustiin vaatteisiin sekä tyylikkäisiin koruihin ja hänet oltiin meikattu varsin kevyesti, mutta huolitellusti. Miehen vaaleat hiukset olivat kyllä varsin kuolleen näköiset.

Keikka alkoi ja yleisö oli yllättävänkin innostuneena mukana aivan alusta lähtien, vaikkakaan meno ei ehkä ollut _niin rajua. Olin todella tyytyväinen takarivin paikkaani, koska sen avulla pystyin hyvin tarkkailemaan muita ihmisiä ja heidän käyttäytymistään. Suurin osa kappaleista koostui kuulemani mukaan Calling-albumin raidoista, joita en ollut (edellenkään) valitettavasti kuitenkaan aikaisemmin kuullut. Iloisena kuitenkin hyppelin paikallani ja panin merkille, miten paljon Everlasting-K muistuttikin Kouichin ex-bändiä. Eipä ihme, sillä mies muistaakseni hoiti suurimman osan myös Laputan sävellystöistä. Olin myös yllättynyt Kouichin hyvästä lauluäänestä – siinä todellakin oli myös laulutaidon omaava kitaristi! Muutenkin Kouichin lavatyöskentely ansaitsi kiitosta, sillä olen aina ihaillut aristeja, jotka hoitavat sekä laulamisen että jonkin instrumentin soittamisen samaan aikaan. Mies ei kuitenkaan unohtanut yleisön läsnäoloa ja en pystynyt muuta kuin ihailemaan vuorovaikutusta näiden kahden välillä.

Everlasting-K’n musiikkia voisi hyvin kutsua puhtaaksi asenneekkaksi rokiksi, johon on lisätty hauskoja persoonallisia elementtejä. Kouichin kaunis vibraton käyttö muutamassa kappaleessa toi mukavaa vaihtelua ja persoonallisuutta. Muukin bändi soitti mallikkaasti enkä keksinyt paljonkaan haukkumista heistä. Pieni omantunnonpistos kuitenkin käväisi sydämessä, kun tajusin peräti harmittelevani itsekseni, miksei Pierrot’sta tuttu Kohta ollut enää mukana bassossa. Toivoisihan sitä aina silloin tällöin näkevänsä niitä kuuluisia tuttujakin naamoja.

Bändi tottakai huudettiin uudestaan lavalla vetämään encore ja jouduin uudestaan harmittelemaan tietämättömyyttäni Everlasting-K’sta, koska menevät encorebiisit jäivät ansiokkaasti soimaan päähän, vaikka nimistä minulla ei tietenkään ollut hajuakaan. Hauskaa kuitenkin pidin ja tunsin jonkinasteista yhteenkuuluvuutta muun yleisön kanssa – hauskaahan tänne me kaikki olimme tulleet pitämään. Kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin myös tämä puolitoistatuntinen keikka. Ennen kuin huomasinkaan, bändi oli heittänyt plektransa ja rumpukapulansa yleisöön ja he katosivat näkyvistä. Lava pimeni ja yleisö alkoi hajaantua.

Keikasta jäi kuitenkin enemmän kuin hyvä maku suuhun ja tunsin oloni kevyeksi ja tyytyväiseksi, kun ihmismassa purkautui Tokion neonvaloja tulviville kaduille. Yllätyin, kun erilaisten bändien flyereiden jakajia oli jokaisen kulman takana; ilmeisesti he olivat hyvin tietoisia siitä, että Holiday Club Shinjukulla oli juuri loppunut erään mukavan majorbändin keikka. Vielä JR-junassa istuessanikin hymyni oli suupielissäni asti. Loistava aloituskeikka ja loistava vaikutus minuun ihka uudelta bändiltä. Loistavaa, Kouichi ja muut!