SADSin runsas kokoelmalevy suurennuslasin alla.
SADSin kokoelmalevy GREATEST HITS -BEST OF 5 YEARS- julkaistiin kesällä 2003, niihin aikoihin kun bändi ilmoitti jäävänsä tauolle. Rajoitettu painos on pakattu pieneen laatikkoon, josta löytyy levyn lisäksi hopeanvärinen, SADSin logolla varustettu plektra, tarra ja noin 40-sivuinen photobook. Parikymmentä tyylikästä promokuvaa on kerätty photobookiin aikajärjestyksessä ihan SADSin alkuajoista loppuun (tai tauon alkuun..) asti. Lisäksi kirjasesta löytyy lista kaikista SADSin konserteista, levynjulkaisuista ym. tapahtumista, ja kuvallinen lista kaikista SADSin julkaisuista tietoineen.
Photobookin tapaan CD:n kappaleet ovat myös aikajärjestyksessä, ja kuunnellessa levyn alusta loppuun huomaakin selvästi miten SADSin musiikkityyli neljässä vuodessa kehittyi. Yleisesti ottaen SADSin musiikki on rockia punk-vaikutteilla (varsinkin alussa), mutta toisaalta myös Mötley Crüen ja Hanoi Rocksin tyylisten bändien inspiroimaa. Levyn kansilehtisestä löytyy kätevästi sanoituksien lisäksi tieto siitä, millä levyllä ja/tai singlellä mikäkin kappale on alunperin julkaistu.
Levyn aloittaa SADSin ensimmäisenä julkaistu kappale TOKYO. Jos tietää minkälaista musiikkia Kuroyume (SADSin vokalistin Kiyoharun edellinen bändi) soitti viimeisenä vuotenaan, osaa varmasti kuvitella tämän kappaleen. Seuraavat kappaleet jatkavat pitkälti samaa linjaa. Kertosäkeet ovat tarttuvia, ja joskus kappaleet toistavat itseään liiallisuuksiinkin asti. Useimmiten taidokkaat kitarasoolot ja Kiyoharun hieno laulu kuitenkin korvaavat miinuspuolet.
Viidentenä oleva Boukyaku no sora on mielestäni tämän levyn, ja yleensäkin SADSin paras kappale. Jos joku tahtoisi kuulla SADSilta vain yhden kappaleen, sen pitäisi olla tämä. Vuonna 2000 singlenä ja BABYLON-albumilla julkaistu Boukyaku no sora on niin SADSia kuin vain olla voi: tarttuva ja vauhdikas, hieman punk-tyylinen kappale. Kiyoharun ääni tulee erityisen hyvin esiin hänelle tyypillisen akustisen kitaran ollessa suuressa roolissa. Sähköinen sellainen soi taustalla, myös basson kuuluessa selvästi.
Boukyaku no soran jälkeen vuorossa on vielä kaksi hieman samantyylistä kappaletta, mutta joiden jälkeen siirrytään erilaisiin, rauhallisempiin meininkeihin punk-voittoisen tyylin jäädessä sivulle. Kahdeksas kappale Finale on todellakin erilainen, tietenkin Kiyoharun laululla, mutta yllättäen myös bassolla on hyvin suuri osuus. Seuraavana oleva kappale, Porno Star, on ehkä SADSin tunnetuin kappale. Se ei kuitenkaan kuvaa hyvin bändiä, vaan on ainoa laatuaan. Kuten nimestäkin jo voi päätellä, musiikki on eroottissävytteistä, jotenkin laiskalla tavalla viettelevää. Lähes kokonaan englanninkieliset sanoitukset eivät jätä paljoakaan arvailun varaan, eikä ole ihmekään että tämä kappale muistetaan niin hyvin.
Porno Starin jälkeen vuorossa on Rozario to bara, jonka kertosäe on hyvin mukaansatempaava, mutta muut säkeistöt hyvinkin rauhallisia, basson kuuluessa hyvin selvästi. Seuraava kappale Honey palaa osittain levyn alkupuoliskon tunnelmiin, mutta se vaikuttaa huolitellummalta, ja Kiyoharun ääntä on muokattu. Mielestäni ehkä levyn heikoin kappale.
Sitten päästäänkin kolmen hyvin hidastempoisen kappaleen putkeen. Kaikissa niissä on hyvin samankaltainen tunnelma, Rakuenin ollessa kuitenkin se hitain ja jollain tavalla epätoivoinen tunnelmaltaan. Sitä edeltävät Sherry ja Masquerade kuuluvat molemmat suosikkikappaleisiini, niitä jaksaa kuunnella monta kertaa yhteen soittoon.
Levy päätetään melko iloisissa tunnelmissa. HAPPY -new take- nauhoitettiin uudelleen tätä kokoelmaa varten, mukana on vierailevana muusikkona Joe ZIGGYstä. Kitaraosa kuulostaakin selvästi erilaiselta (ja ehkä paremmaltakin) verrattuna siihen alkuperäiseen versioon HAPPYsta, joka löytyi ensimmäiseltä albumilta Sad Blood Rock'n'Roll.
Kokonaisuudessaan GREATEST HITS on toimiva, ja antaa hyvän kuvan siitä millaista musiikkia SADS viiden vuotensa aikana ehti tehdä. Mielestäni levylle on oikeasti onnistuttu keräämään SADSin parhaat kappaleet. Kappaleiden aikajärjestyksestä johtuvana huonona puolena voisi mainita albumin epätasapainoisuuden. Alkupuolisko koostuu raskailla kitaroilla varustetuista punk-rock-kappaleista, rumpukompin ollessa yleensä hyvin, jopa ärsyttävän yksinkertainen. Puolivälin paikkeilla yhtäkkiä hypätään kevyempään tyyliin, enkä kevyemmällä tarkoita pelkästään balladeja, vaikka niitäkin löytyy jopa kolme peräkkäin, mutta kappaleet ovat hiotumpia, kitarat eivät ole niin voimakkaita, sijaa on enemmän myös bassolla ja rummuilla, ja Kiyoharun persoonallinen ääni on, jos mahdollista, yhä enemmän pääsijalla. Tosin tämä epätasapainoisuusongelma taitaa olla melko monissa kokoelma-albumeissa, enkä ole yhtään varma olisiko parempi jos kappaleet olisivat sekaisin..
