The Songbards – SOLITUDE

Kuunneltaessa yhtä vaivatonta kuin linnun laulu, toisaalta pullollaan runollista ilmaisuvoimaa. Jotakuinkin näin luonnehtii vuonna 2017 Koobessa perustettu The Songbards musiikkiaan ja yhtyeen nimen merkitystä. Brittirokista ja eritoten Beatlesista innoitusta ammentava yhtye on edennyt kolmivuotisella urallaan miltei raketin lailla. Yhden ”EP:n” ja kahden ”minialbumin” (mikä ikinä näiden ero sitten lieneekään) seuraajaksi yhtyeeltä julkaistiin viime vuoden marraskuussa ensimmäinen täyspitkä albumi ja vieläpä major-yhtiö Victor Recordsin kautta. Euroopassakin bändi on ehtinyt vierailla 12 keikan Britannian-kiertueen verran. Tällöin he esiintyivät muun muassa Japanin edustajina International Beatle Week -tapahtumassa.

Yhtyeen tämänhetkisenä suunnitelmana on ”kaikki aiemmat tuotokset yhteen liittävä” kolmiosainen levytysprojekti. Sen ensimmäinen osa, SOLITUDE-niminen viiden biisin EP, julkaistaan tänään. EP:n teemana on otsikon mukaisesti meitä kaikkia silloin tällöin kalvava yksinäisyys. Näkökulmana on kuitenkin myönteisesti tämän ikävän tunteen voittaminen, mihin The Songbards toivoo tarjoavansa pontimen EP:n musiikilla. Lehdistötiedotteessa yhtye myös korostaa tavoitelleensa EP:tä, joka toimii yhtä hyvin niin kokonaisuutena kuin yksittäisinäkin kappaleina. Näin ollen lienee arvioijallakin parempi syy kuin koskaan tarkastella kappaleita mekaanisesti yksitellen.

Kodoku to umi käynnistää EP:n tremolo-pedaalin läpi ajetuilla ja utuisiksi särötetyillä kitaroilla. Mukaan liittyvät nopeasti pehmeät laulut, jotka kuljettavat kuulijan sen kummempia vitkastelematta lävitse säkeistön ja mainioon kertosäkeeseen. Pehmeän ponnekas basso toimii soinnin peruskivenä voimakkaasti efektoitujen kitaroiden suristessa ja ujeltaessa kuin kevyen sumuverhon takana. Kokonaisvaikutelma on unenomainen, joskin rouheissa kitarasäröissä ja rytmisessä sovituksessa on myös annos rokkipotkua. Hyvää kertosäemelodiaa lukuunottamatta unelmoivat lauluosuudet jäävät auttamatta kiehtovasti helisevien kitaroiden varjoon.

Yhtyeen tiedotteessa keikkasuosikiksi mainittu Little Vampire vaikuttaa heti ensi alkuun Kodoku to umia iskevämmältä. Nerokas tuplakitarariffi ja reipas biitti kuljettavat kappaletta lävitse säkeistöjen ja hitikkään kertosäkeen. Kappaleesta välittyykin ennen kaikkea se, että kahden kitaristin kokoonpanosta on otettu kaikki irti paitsi sovitusten, myös soundien ja soittotuntuman osalta. Vaikka kertosäkeessä onkin rokkaavaa hittipotentiaalia, tuntuvat silti tässäkin kappaleessa kitarat vievän päähuomion kaikelta muulta.

Keskivälin Dream Seller nappaa kuulijan hieman yllättäen eteleäeurooppalaisiin iskelmätunnelmiin. Viettelevän svengaavat bassolinjat ja melankoliset sointukulut yhdistyvät hienosti yhtyeen luonteenomaisiin kitarasäröihin. Omintakeista keitosta sakeuttaa pilvissä leijaileva väliosa, jossa rummut ja basso pysähtyvät jättäen laulaja-kitaristi Uenon vaikeroimaan itsekseen sumuisen kitaravallin ja kuoron päälle. Hämyinen kappale on täydellinen yhdistelmä vetävää iskelmää ja veikeitä sovituskoukkuja.

Natsu no juuryokun puolestaan voisi kai luonnehtia surffaavan shoegaze-aallon harjalla. Vetävä biitti, pehmoiset melodiat ja helisevänrämisevät kitarat luovat kevyenhaikean tunnelman. Kesätuulen lailla puhaltavassa kappaleessa on jotain vääjäämätöntä ja toiveikasta.

EP:tä edeltävänä digisinkkuna julkaistu Mado ni sasu hikari no you ni toimii puolestaan levyn ”pakollisena” hempeilyballadina. Ennalta-arvattavat hittisointukulut ja laulumelodia toimivat tietysti juuri niin kuin on tarkoitettukin. Ilman kekseliästä kitaratyöskentelyä kappale vaipuisi mitä todennäköisimmin nopeasti unohduksiin. Kauneinta kappaleessa onkin väliosan psykedeelinen kitarasoolo.

Kokonaisuutena viidestä kappaleesta jää käteen vahva mielikuva The Songbardsista ennen kaikkea kitarabändinä. Kaiken maailman kaikuja ja muita efektejä hyödynnetään ahkerasti eivätkä sähkökitaroiden särötkään ole sieltä perinteisimmästä päästä. Vähäeleisen laulusolistin (joka siis soittaa myös kitaraa) rooli on selkeästi sivuosassa. Basso ja rummutkaan eivät sen kummemmilla erikoiskikkailuilla loista, vaan pikemminkin pysyvät kuuliaisesti ajoittain hyvinkin huuruisien kitaroiden vankkana pohjarakenteena. Siinä mielessä kitaravetoisuus ei yllätä, että yhtyeen kitaristikaksikolla Ueno ja Matsuhara on yhteistä taustaa jo vuonna 2013 perustetusta Ant Lily -yhtyeestä. Ehkä juuri tämän ansiosta The Songbardskin kuulostaa yhtyeenä jo ikäistään valmiimmalta. Ansiokas tuplakitaratyöskentely näyttää riittävän mainiosti omalaatuisen ja tunnistettavan yhtyesoundin muodostamiseen.

Kappalemateriaalinkin puolesta The Songbards osoittaa tällä viiden biisin näytteellä olevansa kiitettävän taipuisa ja monipuolinen yhtye. EP:llä on enemmän ja vähemmän kekseliäitä melodioita, joista voisi voimakkaammilla laulutulkinnoilla saada vielä enemmänkin irti. Little Vampire osoittaa, että yhtyeellä on kyky tehdä kuolemattomia täsmäriffejä, ja Dream Seller on hieno näyte vähän kokeellisemmista menettelytavoista. Rikkaat sovitukset ovatkin selvästi yhtyeen vahvin voimavara.

Mielenkiintoisena yhteenvetona voi vielä todeta, että lehdistötiedotteen lukuisista Beatles-maininnoista huolimatta The Songbards ei juurikaan kuulosta brittisankareiltaan. Pikemminkin bändin soundi tuntuisi periytyvän 90-luvun vaihtoehto- ja shoegaze-rokista. Missään mielessä The Songbards ei kuulosta erityisen retrolta, vaikka levyjen kansikuvista toisin voisi päätelläkin. Tämä on tietysti vain hyvä asia: juuri omalaatuinen äänimaailma on The Songbardsin keskeisimpiä vahvuuksia. Yhtä asiaa he tosin voisivat koettaa brittirokin legendoilta omaksua. Vaikka SOLITUDEllakin on toki monissa kertosäkeissä taustalauluja, voisi kaksi- tai useampiäänisten lauluharmonioiden innokkaampi hyödyntäminen tuoda kosolti lisää potkua bändin lauluilmaisuun. Tällä saralla tuskin voinee ottaa Beatleiltä liikaa oppia.