RAY – Pink

Yksi viime vuosien ikimuistoisimpia idoliryhmiä Tokion vilkkailla pikkuklubeilla lienee eittämättä ・・・・・・・・・, joka monien harmiksi lopetti toimintansa viime vuonna. (Ryhmän virallinen nimi, pistejono, kääntyi esimerkiksi sosiaalisen median tileillä käytännön syistä muotoon ”Dotstokyo”. Kotisivuilla kuitenkin korostetaan, ettei virallista lukutapaa ole.) Ryhmä muistetaan paitsi trendikkäästä shoegaze-musiikistaan myös omituisesta ulkomusiikillisesta konseptistaan. Ryhmän jäsenet olivat nimittäin nimiltään yhtä anonyymejä kuin ryhmäkin, pelkkiä pisteitä. Lisäksi jäsenten esiintymisasuihin kuului sarjakuvien (ja nykyään kai todellisuudenkin) virtuaalitodellisuuslaseja muistuttavat visiirit silmien peittona.

Jännittävästä pistepoppoosta riittäisi enemmänkin pohdittavaa, mutta keskittykäämme tällä kertaa ryhmään nimeltä RAY, joka on tänä keväänä saanut valmiiksi debyyttialbuminsa Pinkin. Vuonna 2019 debytoinutta RAYtä manageroi edesmenneen pisteidoliryhmän tuotantotiimi. RAY myös esittää ja on nauhoittanut uusia sovituksia valikoiduista ”pisteiden” kappaleista. Näin ollen RAYtä voi pitää salaperäisten pisteidolien tarinan suorana jatkajana, minkä ansiosta ryhmällä onkin ollut alusta asti vankka, joskin suhteellisen pieni, kannattajakunta indie-idolipiireissä, myös Japanin ulkopuolella. Huhutaan jopa, että joku tai jotkut RAYn jäsenistä olisivat aikaisempia pisteidoleita, mutta aivan virallista tietoa tästä ei taida olla.

Musiikillisesti RAY jatkaa joka tapauksessa edeltäjänsä kohiseviin kitarasäröihin perustuvaa polkua. Tämän lisäksi erityisen mielenkiintoisen ryhmästä tekee se, että sillä on selkeästi ・・・・・・・・・:n esoteerisesta linjasta erottuva omalaatuinen ohjelmansa. Kotisivuillaan RAY summaa tämän projektinsa ”uuden aikakauden idolitoiminnaksi”. Siinä missä nimettömien ja kasvottomien pisteiden muodostama idoliryhmä lie alun alkaenkin tarkoitettu vain pienimpien sisäpiriien erikoisuudeksi, on RAYn nimenomaisena tavoitteena tuoda sirpaloituneita kuuntelijaryhmiä yhteen. Tähän tavoitteeseen ryhmä pyrkii paitsi esittämällä rockin ja popin vähemmän tunnettuja alalajeja laajalta skaalalta, myös pyrkimällä tarmokkaasti yhteistyöhön bändimuodossa esiintyvien muusikoiden kanssa. Ryhmä esimerkiksi lämppäsi teksasilaista shoegaze-yhtye Ringo Deathstarria näiden Japanin-keikalla. Yhteistyö ei jäänyt siihen, vaan myöhemmin Ringo Deathstarrin laulaja Elliot Frazier myös sävelsi RAYlle kappaleen. Toisin kuin mystisen pisteryhmän tapauksessa, RAYn jäsenillä on kaikilla nimi, kasvot ja jopa omat sooloprojektinsa emoryhmän ohessa. Vaikuttaa näin ollen selvältä, että tuotantotiimi ryhmän takana tavoittelee tällä kertaa suurempia kuulijakuntia kuin aikaisemmalla projektillaan. Pinkin julkaisuilmoituksen kunniaksi albumi jopa ladattiin kokonaisuudessaan Youtubeen ennakkokuunneltavaksi. 10000 toistokerran raja rikkoutui noin viikossa, ja suurin osa kommenttiosion ylistävistä lausunnoista on englanninkielisiä. Toistaiseksi kurssi näyttää siis olevan kohdillaan.

Millainen albumi tämä Pink sitten on? Ryhmän virallisissa tiedotteissa korostetaan, että albumi on saanut erityisen paljon vaikutteita 90-luvun rockista. Innoituksen lähteinä mainitaan mitä merkillisimpiä alatyylejä emosta melodiseen punkkiin ja ”kiihkeästä hardcoresta” IDM:ään. Kokonaisuuden johtavana teemana on kuitenkin ”shoegaze”, eteerisistä efektipulputuksista voimakkaasti ammentava popin alalaji. Kaikkein selkeimmän johdatuksen tähän albumin perustyyliin tarjoavat sen kaksi ensimmäistä raitaa, Fading Lights ja Butterfly Effect. Unenomaisten kaiku- ja säröpilvien taakse etäännytetyt kitarat jyystävät riffejään rumpujen ja pintaan miksatun basson tukevan perustan päällä. Idoliryhmille tyypillisen soololauluosioiden vuorottelun lisäksi hyödyntää RAY myös kiitettävästi kaksiäänisiä stemmalauluja, jotka muodostuvatkin olennaiseksi vahvikkeeksi herkän haahuileville melodioille.

Pelkäksi hattaraiseksi heijailuksi ei menoa kuitenkaan kannata kahden ensimmäisen kappaleen perusteella tuomita. Kolmannessa raidassa Sekai no owari wa kimi to futari de lähestyy kitaramekkala jo valkoista kohinaa. Kertosäkeessäkin päästään jo tunteikkaan huudatusiskelmän tasolle. Suoranaisen oudoksi ja ihmeelliseksi meno äityy kuitenkin vasta neljännellä kappaleella Blue Monday. Villisti säksättävän rumpusekvensserin komppaama kappale viskelee reteästi rokkaavia kitarariffejä, sakeaa särösumua, poukkoilevia laulumelodioita ja jatsahtavia koukkuja yhtenä hurjana sekamelskana, joka alkaa hahmottua vasta useiden kuunteluiden jälkeen. Uneliaan verkkaisesti lilluva Nemophila rauhoittaa tunnelmaa, jota Elliot Frazierin säveltämä kiihkeä Meteor taas puolestaan kiristää. Monikerroksiset kitarat jyräävät miksauksessa laulutkin mennen tullen alleen. Raskaat säröt ja jankuttava kertosäe herättävät kuuntelijan uneliaan Nemohphilan tuomasta horteesta.

Albumin huippuhetkeksi nousee puolivälin Tattoshi anata no subete wo, jonka on säveltänyt japanilaisen shoegaze-yhtye cruyff in the bedroomin Hata Yuusuke. Säkeistö säkeistöltä kasvavien suhinakerrosten aiheuttama jännite purkautuu jousisovituksella ryyditettyyn pakahduttavan kauniiseen lopetukseen. Kuulija unohtaa itsensä ja yhdistyy ihanaan musiikilliseen katarsikseen. Kuten aina edellisen kaltaisten harvinaisten hetkien jälkeen, tuntuu paluu tavalliseen vähän liiankin arkipäiväiseltä. Kaoottisen hyökkäävä Hoshi ni negai wo pitää vielä jotenkin pintansa, mutta kuluneilla poppimelodioilla pörräävä no title on nimensäkin mukaisesti melko unohdettava täytekappale. Rokahtava GENERATION livahtaa huomaamatta samaan joukkoon.

Viimeistään, kun Silhouettenkin työntää keskittymiskykyä luotaan, käy ilmi asioiden todellinen tola. Albumin loppupuolen kappaleet eivät välttämättä ole itsessään huonompia kuin alkupuolenkaan kappaleet, mutta ne vain alkavat kuin varkain toistaa samoja kaavoja. 14 kappaletta ja 64 minuuttia on hankala albumin mitta täytettäväksi, eikä RAY tällä debyytillään aivan täydellisesti onnistu siinä. Syyn siihen, että albumi alkaa loppua kohden tuntua hieman puisevalta, voi paikantaa sävellyksiin. Albumilta on vaikea löytää miljoonan voltin lailla iskeviä hittimelodioita. Tanssiin pakottavia pomppurytmejä sillä ei ole yhtään. Laulumelodiat ovat pääosin hyvin vähäeleisiä ja yksinkertaisia, mikä voi ehkä kuulua ryhmän edustamaan musiikkityyliin ja olla aivan tarkoituksellinenkin ratkaisu: monien kappaleiden eteeristä tunnelmaa tämä tyyli tukee mainiosti. Silti välillä tuntuu, että erinomaisten ja huolella hiottujen sovitusten huumassa on välillä unohdettu panostaa sävelmiin ja menty sieltä, mistä aita on matalin.

Toisaalta albumi toimii erittäin hyvin pimeydessä silmät kiinni kuunnellen heille, ketkä moista vielä yli tunnin mittaisille albumeille tekevät. Rikkaat äänikudelmat ja läpitunkeva kitarasumu kutsuvat seikkailuun maailmaan, josta ei tekisi mieli palata ollenkaan. Onkin sangen mielenkiintoista huomata, kuinka RAY selkeästä yleisöntavoittelustaan huolimatta ei edusta missään määrin helppoa kertakäyttömusiikkia. Pink on kunnianhimoinen ja haastava albumikokonaisuus, joka olisi voinut lyhyempänä olla joltisesti iskevämpi. Kärsivälliset kuuntelijat se kuitenkin palkitsee sellaisenaankin ruhtinaallisesti.