Kulttuuriartikkeli

Vuosipäivän kunniaksi: An Cafe – Amedama Rock

23.02.2020 2020-02-23 10:39:00 JaME Kirjoittaja: Adolfiina

Vuosipäivän kunniaksi: An Cafe – Amedama Rock

Mielikuvamatkalla tehdään tajunnanvirtaisia havaintoja niin ihastusta kuin vihastustakin herättäneen yhtyeen 15-vuotiaasta debyytti-EP:stä.


© An Cafe. All Rights Reserved.

An Cafe lienee reilu vuosikymmen sitten Eurooppaa ravisutelleen visual kei -villityksen rakastetuimpia nimiä. Harajukun tanssirokin kiistattomien kuninkaiden olemukseen kiteytyi jos nyt ei koko skene niin ainakin se yleisin stereotypia: kreisejä kostyymejä sateenkaaren väreissä, hillittömiä hiuslaitteita, mielettömät meikkikerrokset ja pirikästä pomppurokkia. Ehkä juuri tämän siekailemattoman ”harajukulaisuuden” vuoksi yhtyettä toisaalta myös vihattiin, tai jos nyt ei vihattu niin ainakin vähän ylenkatsottiin. An Cafe oli joillekin japanirokin harrastajillekin jo vähän liian äitelää. Onpa kirjoittaneella omakohtainen kokemuskin An Cafen huudattamisesta eräille sinänsä musiikillisesti avomielisille bänditovereille. Kokeen tulos: silmien pyörittelyä, huokauksien syvenemistä ja intoilijan viimeistenkin uskottavuuden rippeiden haihtuminen.

Harva kuitenkaan muistaa, että musiikillisesti vähän keskinkertaisena ja ”geneerisenä” pidetty tanssirokkijyrä aloitti uransa siirappia ja syanidia sekoittelevana outoiluyhtyeenä. En henkilökohtaisesti tosin allekirjoita silloin tällöin vastaan tulevaa väitettä An Cafen myöhempien vaiheiden musiikillisesta mielenkiinnottomuudesta. Silti yhtyeen tänään 15 vuotta täyttävä debyytti-EP Amedama Rock on suuntaansa hakevassa kokeilevuudessa aivan omaa luokkaansa. Karkeilla, kekseillä ja strösselillä kyllästetty kansitaide ja yhtyeen jäsenten jäljittelemätön tyylitaju vastaavat tosin hyvin yllä esiteltyä ”stereotyyppistä luonnehdintaa”. Musiikillisesti Amedama Rockia sen sijaan ei mitenkään voi tiivistää pelkkään ”pirikkääseen” eikä edes ”tanssirokkiin”.

Näin merkkipäivänä on selvää, että musiikillisilta lahjoiltaan aliarvostetun yhtyeen häikäilemätön debyytti ansaitsee kunnianosoituksemme. Lähtekäämme siis viipymättä kappalekohtaiselle mielikuvamatkalle tämän sokerikuorrutetun sillisalaatin pyörteisiin.

Candy Holic (säv. san. Kanon)

Flangerilla maustettu tymäkkä kitarasoundi veivaa ikonista riffiä, joka ei helposti profiloidu oikein mihinkään olemassaolevaan metallimusiikin tyylilajiin. Ilmassa on vähän sellainen tunnelma kuin yritettäisiin kutsua esiin pahoja henkiä. Lopulta riffi on kuitenkin liian aneeminen ollakseen oikeasti uhkaava. Syy sekavuuteen löytyy säkeistössä. Sen psykedeelinen jammailu paljastaa, ettei näillä manaajilla tänään ole kaikki loitsut työmuistissa. Koko bändi heiluu hutiloiden kuutamolla laulaja Mikun sammaltaessa jotakin taustan päälle. Jää tulkintakysymykseksi, onko siirtymä korkeintaan keskinkertaiseen pop-kertsiin yllättävä vai ei. Kaikkia mahdollisia laulunkirjoitusoppeja pilkkaavan kokonaisuuden osatekijöitä toistellaan peräkanaa vaihtelevissa järjestyksissä. Sitten jossain biisin keskivaiheilla mukaan lyödään jotenkin innottoman hilpeä kitaramelodia, joka ei ole oikein mistään kotoisin. Lopussa on tietysti vielä blastbeatilla kompattu kompakti raivonpurkaus. Lieneekö ainoa laatuaan koko yhtyeen historiassa? Sanoitukset näyttäisivät kuvailevan päättyneen parisuhteen jälkeisiä sekavia mielentiloja. Kai tästä siis voi sanoa, että musiikki ainakin peilaa sanoja täydellisesti.

Mousou aikouka (säv. Teruki san. Miku)

Pääriffi voisi olla kuin kotonaan jollain Black Sabbathin levyllä. Hevimusiikin pyhä tritonus luikertelee käärmeenä kuulijan korvaan. Paholainen lumovoimineen on läsnä. Säkeistöissä tymäkällä hevisäröllä vasaroivat mollisoinnut kutsuvat hiljaa sadepilviä maiseman ylle. Säkeistöjen välillä enintään puoliksi läsnä oleva Miku mutisee ja korisee jotakin uniongelmista. Kahden painostavan säkeistön luoma jännite purkautuu melankolisen iskelmäisessä kertosäkeessä, jossa puhujaminä ilmoittaa unelmiensa vähemmän ruusuisesta kohtalosta. Kertosäkeen jälkeen sukelletaan yllättäen bassovetoiselle tripille, jossa Miku-parka hourailee ja kakoo pahoinvoivan kuuloisena. Tilannetta seuraa lähes rytmikitaroiden murskaavaan paineeseen tukehtuva apaattinen kitaramelodia. Se tiivistää kappaleen tunnelman täydellisesti. Lopun tuplakertosäkeen kruunaa tuo aina yhtä toimiva draamaefekti: laulujen kanssa päällekkäin aseteltu puheosuus.

3P (ei tekijätietoja)

Saumattomasti edelliseen kappaleeseen liittyvä 3P starttaa samoilla riffeillä, jotka jokainen meistä yläkoulussa rässibändissä soittaneista on kerran pari säveltänyt omiin biiseihinsä. Teruki mättää ynseää humppakomppia ja kielisoittajat tuntuvat heittelevän parin nuotin alkeisriffejä suoraan hatusta. Eläköön punk! Riffimyrskyn seassa yhtyeen jäsenet esittäytyvät vuorotellen. Tervehdysrepliikkien tarkoituksena lienee tehdä jäsenten lavapersoonallisuudet tutuksi. Kohtelias rumpali Teruki toivottaa kuulijan lempeästi tervetulleeksi kahvila Antikkuun. Ujosteleva kitaristi Bou ei saa sanaa suustaan ja vetäytyy piiloon aina turvallisen ”nyan-nyan":in taakse. Miku ja basisti Kanon käyttävät puheenvuoronsa lähinnä pelleilyyn. Jostain syystä tyhjänpäiväisen mesoamisen keskelle on lisäksi ängetty kaksi melodista kertosäettä. Taivas tietää, onko niillä oikeastaan muuta virkaa kuin viedä kuulija henkeäsalpaavan jännittävälle retkelle Mikun äänialan äärirajoille.

Hatsukoi (säv. Bou san. Miku)

Reipas taputuskomppi ja sävellajina duuri. Aletaan olla lähellä sitä, mistä An Cafe varsinaisesti muistetaan. Ei tässä tosin ihan diskokomppeja ja bilesyntikoita vielä hyödynnetä. Kitaravetoinen poprokkiviisu on herttaisen helppoa kuunneltavaa, niin että se soljuu korvien ohi jättämättä mitään muistijälkiä ärsykkeistä. Kappale on keskitempoinen, kädenlämpöinen ja katoavainen kuin kesä.

Odoru Märchen Tokei (säv. Kanon san. Miku)

Kenelle kellot soivat? Sanoitusten perusteella ilmeisesti aamuyön hämärissä heiluville keijukaisille. Kellontikitys-introsta kappale käy suoraan asiaan eli tässä tapauksessa efektoiduilla kitaranäppäilyillä ryyditettyihin hämyisiin säkeistöihin. Raskaasti jytisevät kahdeksasosarunttaukset ja digitaaliset efektit luovat kevyen teollisuusmetallitunnelman. Jopa vähän pahaenteiseksi käyvä ilmapiiri murtuu kuitenkin reippaasti virnuilevaan kertosäkeeseen, jossa Miku kuulostaa tahattoman tuskaiselta. Kappaleen sovitus ei solistiparkaa säästele vaan kertosäe nostetaan jostain syystä keskivaiheilla vielä erikseen esiin pelkän muovisen digipianon säestyksellä. Järjetön ratkaisu, mutta niin on kyllä oikeastaan koko kappalekin.

Pairing (säv. Teruki san. Miku)

Ensi nuotista halolla niskaan ja syöksy pimeyden syöveriin. Murskaavan masentava kitaramelodia ratsastaa ripeätempoisella bilebiitillä ja raskaiden särökitaroiden henkevillä sointukuluilla. Ilmava reverb luo tyhjyyden, johon piinatun hätähuudot hukkuvat. Säkeistössä Miku pistää koko jäljittelemättömän draaman tajunsa peliin. Sitä seuraava kliseinen esikertsi tuntuu suorastaan tuskallisen jännittävältä, odottaahan sen palkintona riipaisevaa perusteemaa huolella jauhava kertosäe. Sävellaji vie jälleen solistia mennessään, mutta hauraaksi jäävä laulusuoritus sopii tunnelmaan oikeastaan erinomaisesti. Simppelin kitarasoolon oktaaviharmonia on kuin aution sydämen lävistävä hyytävä napatuuli. Eihän koko kappale kohtalokkaine synajousineen, helppoine melodioineen ja ennalta-arvattavine nostatuksineen ole teknisesti ottaen muuta kuin uskolliset muistiinpanot sydänsuruiskelmän oppikirjasta. Tässä tapauksessa An Cafe kuitenkin tulkitsee kympin koetulokselle myös särkyneen sielun.

Takaido (ei tekijätietoja)

Kahden pennin heviriffien taso ja yleismeininki ovat täsmälleen samat kuin 3P:ssä. Eroavaisuuksiksi paljastuu kertosäkeen puuttuminen ja se, että tällä kertaa pirteä solisti vain esittelee yhtyeen jäsenet ja kehoittaa yleisönkin huutamaan näiden nimiä. 8-bittisiksi ”osuit viholliseen” -ääniksi miksatut rytmikarjaisut eivät huvita kuin yhden kierroksen verran. Tylsää keikkahuudatusta varten ei olisi oikeasti tarvinnut tehdä omaa kappaletta. Eikä sitä varsinkaan olisi tarvinnut laittaa studiolevytykselle. Onko tämä kenties yhtyeen musiikillinen keskisormen heristys kuulijalle? Muistutus bändin perimmäisestä punk-asenteesta?

15 vuotta sitten An Cafe oli oikein lupaava kokeellisen hevirokin kyntäjä. ”Suuntaansa hakeva” olisi yhtyeen korkealentoisesta debyytti-EP:stä aivan liian diplomaattinen ilmaisu. Kyse on vähintäänkin ”luomisvimman hirmumyrskystä”. Levyltä kuulee hyvin elävästi nuorten ja kokemattomien kaistapäiden vapisevan innostuksen. Silmät sulkiessaan saattaa heidät helposti nähdä otsat hiestä kimmeltäen soittimiinsa syventyneinä, musiikin taikaan uponneina. Vaikkei soiton tekninen taso ja sovitusten hienovaraisuus olekaan tietenkään yhtyeen myöhempien teosten tasolla, on kyseessä kuitenkin pääosin hämmentävän nerokasta musiikki-ilottelua.

Joskus sitä miettii, kuinka jännittävää olisi ollut, jos An Cafe olisi jatkanut Amedama Rockin viitoittamalla sekoilurokkilinjalla. Kuten tiedetään, EP:tä seurannut täyspitkä albumi Shikisai Moment oli jo selvä askel hallitumpiin sävellyksiin ja vakaampaan ilmaisuun. Amedama Rockia tarkemmin kuunnellessa tajuaa kuitenkin erään tärkeän asian. Koko päättömällä EP:llä ei oikeastaan ole mitään linjaa, mitä olisi aikoinaan voinut jatkaa. Koko julkaisun viehätys perustuu juuri siihen, että sillä soittavalla yhtyeellä ei ole hajuakaan toilailunsa punaisesta langasta. Studioon on mitä ilmeisimmin vain menty purkittamaan kokoelma kasassa olleita biisejä. Tasaisesti jakautuneesta sävellysvastuustakin huomaa, että jokainen yhtyeen jäsenistä on tuonut kuuluvasti oman persoonansa musiikkiin. Se, että nämä persoonat on onnistuttu sekoittamaan puolen tunnin annokseksi täydellisen soljuvaa sekametelisosetta, kertoo jotain yhtyeen hyvästä yhteishengestä. Ilomme on, että tuo yhteishenki välittyy Amedama Rockilta käsinkosketeltavan hyvin. Kyseessä on kiihkeä ja riemastuttava tuokio Harajukun huimimpien tanssirokkareiden villissä nuoruudessa. Hyvää vuosipäivää!

MAINOS

Aiheeseen liittyvät artistit

Aiheeseen liittyvät julkaisut

Minialbumi CD 2005-02-23 2005-02-23
An Cafe
MAINOS