ZOMBIE-CHANG – PETIT PETIT PETIT

Meirin Yungin sooloprojekti ZOMBIE-CHANGin debyyttijulkaisu oli vuoden 2016 Koi no balance E.P.Tänä vuonna ZOMBIE-CHANG esiintyi ensimmäistä kertaa Euroopassa, ja nyt myös brittiläinen Toothpaste Records on innostunut projektista siinä määrin, että ZOMBIE-CHANGilta julkaistaan kansainvälinen debyyttialbumi. PETIT PETIT PETITkoostuu Japanissa samalla nimellä julkaistusta EP:stä sekä muutamasta artistin muilta albumeilta valitusta lisäkappaleesta.

ZOMBIE-CHANGin tapauksessa sooloprojekti tarkoittaa melko kirjaimellisesti sitä, että artisti itse tekee kaiken sävellyksistä ja sanoituksista tuotantoon asti. Vuodesta 2018 ZOMBIE-CHANG on tosin esiintynyt kolmihenkisenä yhtyeenä. Meiriniä komppaavat Never Young Beach -yhtyeen basisti Keigo Tatsumi ja rumpali Kento Suzuki. Euroopan PETIT PETIT PETIT -albumille on tehty myös varhaisemmista ZOMBIE-CHANG-kappaleista uudet bändisovitukset.

Albumi avautuu ihmisäänten hälinällä, jossa toistuu sana ”sitruuna” muutamilla eri kielillä. Kappaleen nimi on Lemonade, ja siinä lauletaan limonaadin tekemisestä. Kuinkas muutenkaan. Kitkeränsuloinen maku taitaa tosin toimia myös vertauskuvana sanoitusten puhujan tunne-elämän tukalasta tilanteesta. Pintaan miksattu basso ja vähäeleinen biitti takaavat rytmin tarttuvuuden. Viehättävät retrosyntikkasoundit ja lopun yksinäinen kitara-blues täydentävät nostalgisen musiikkimaiseman. Meirinin jäljittelemätön lauluääni antaa kappaleelle takuuvarman ZOMBIE-CHANG-leiman.

Don't Be So Mean ja I Can't Get To Sleep jatkavat hittipotpuria. Molemmissa, kuten Lemonadessakin, on lähes sietämättömän tarttuvat kertosäkeet ja kaiken kaikkiaan sangen pirtsakka meininki. Hyvän mielen synapoppia parhaimmillaan. Jyhkeällä bassoriffillä käynnistyvä Sometimes I Don't Know ottaa vähän toisenlaisen lähestymistavan. Raskaspoljentoinen kappale ryömii psykedeelisistä höyryistä puolitiedottomana lattialle ja leijailee sentti kerrallaan kohti sekasortoon päättyvää loppukiihdytystä. Aikaisemmista kappeleista tuttu veikeä leikkimielisyys on tallella, mutta tällä kertaa se on vain kanavoitu hauskojen koukkujen sijaan härmäiseen sekoiluun.

Yksi albumin videohiteistä, Mona Lisa, palaa alkupään tunnelmiin. Kertosäkeen mieskuoro oikeuttaa kappaleen olemassaolon, vaikka se hillittömän Sometimes I Don't Know'n jälkeen kuulostaakin vähän liian tavalliselta. The Reason is Love erottuu edukseen lähinnä olemalla vaihteeksi kitaravetoinen; muuten kesäinen perusrenkutus ei tarjoa mitään erityisen muistettavaa. Aivan toista maata on laavankuuma diskojyrä We Should Kiss, joka tempaa heti alkutahdeista lähtemättömään otteeseensa. Kappale vangitsee kiimaisen kaupungin aamuyössä valuvien hikipisaroiden kostuttamat tunnelmat täydellisesti. Svengi on kerrassaan vastustamaton, ja korvia vihlovat syntikat ujeltavat kuin myöhäisyön turhautuminen.

Jo nimestä voi päätellä, että I Hate You on punkkia, ja niinhän se kuuntelun perusteella paljastuu olevankin. Piirun verran albumin keskitasoa kireämpi tempo välittää sanoitusminän tympääntymisen ärsyttävään kumppaniinsa. Kappaleen häikäisevät lelu-urkulinjat ovat kuin suoraan Tuomari Nurmion Lasten mehuhetki -albumilta, eli meininki on toisin sanoen juuri sopivan häiriintynyt.

Onion Slice jatkaa kipeiden tunteiden kuvailua ruokametaforin. Hieno urkuvetoinen balladi saa huikean vakuuttavuuden puuskan albumin pintaan miksatusta bassosoundista, jonka jymäkkyys tukee kappaleen melankolista tunnelmaa oivallisesti. Kuinka moni muu artisti on keksinyt kuvailla karille ajaneen parisuhteen tuskaa silmissä kirveltävänä sipulina? Siinäpä kysymys, jota pohtiessa väistämättä törmätään ZOMBIE-CHANGin omalaatuisuuden ytimeen. Meirin onnistuu sangen harvinaisella tavalla välittämään elämän kipeämpiä, joskin itse kullekin tuttuja, kokemuksia musiikilla, joka on läpikotaisin hauskaa. ZOMBIE-CHANGin musiikissa suru ja pettymykset eivät ole musertavia normaalielämän vastavoimia vaan jokapäiväiseen elämään saumattomasti sulautuvia tunnetiloja. Ne yhdistyvät mitä luonnollisimmin artistin kuplivaan luonteeseen ja vekkulimaiseen musiikintekotapaan. Miksi väkisin tehdä musiikista myrtyneisyyden mannekiinia, kun musiikin tekeminen kuitenkin on juuri sitä hauskaa, mikä sydämen pimeyttä valaisee?

Syvällisen Onion Slicen jälkeen albumin päättävä Goodbye My Love And Turn Around jättää ehkä vähän viileän vaikutelman. Perusvarman kappaleen lopun instrumentaaliosio alkaa herättää jo nuokkuvan mielenkiinnon, mutta sekin lopetetaan sitten liian lyhyeen. Arvioitsija jättää levyn sipulia silmissään.

Vakavasti ottaen PETIT PETIT PETITiin ei kylläkään ole mitään syytä olla pettynyt. Albumi on mainio katsaus yhden mitä luovimman musiikkitaiteilijan tuotantoon. ZOMBIE-CHANG on ehdottomasti artisti, joka on kansainvälisen huomionsa ansainnut. Tarttuvat synapoppibiisit ovat helppoa kuunneltavaa ja sopivat yhden- jos toisenkinlaisiin käyttötarkoituksiin. Samalla Meirinin upea ääni, omalaatuiset sanoitukset ja suurella sydämellä tehdyt soitinsovitukset palkitsevat myös omistautuneemman kuuntelijan. Lisäansiona mainittakoon laulujen sanojen poikkeuksellisen selkeä ääntäminen. ZOMBIE-CHANGin kuuntelua voi lämpimästi suositella japanin kielen opiskelijoille!

ZOMBIE-CHANGin viralliselta Youtube-kanavalta on nähtävissä vanhoja musiikkivideoita joistain PETIT PETIT PETITin kappaleista. Näillä videoilla on vielä vanhat sovitukset, joissa elävien rumpujen ja basson sijaan jytäävät digituotetut rytmit. Ero on huomattava ja puoltaa ehdottomasti kolmihenkisen ZOMBIE-CHANG-kokoonpanon olemassaoloa. Euroopan PETIT PETIT PETIT kuulostaa hyvällä tavalla bändialbumilta. Elävät rummut ja basso tuovat albumin äänimaailmaan lämpöä ja sykettä, jota on mahdoton tuottaa koneellisesti. Jos tämä kolmihenkinen kokoonpano saataisiin ensi vuonna Euroopan-kiertueelle, olisi meillä kaikki syyt iloon ja riemuun.