Osakassa vuonna 2006 perustettu CROSSFAITH on niittänyt kansainvälisissä metallimusiikkipiireissä mainetta tinkimättömällä musiikillaan, jossa ärhäkän metallinen hardcore yhdistyy elektronisiin äänimausteisiin. Yhtyeen uusi albumi EX_MACHINA julkaistiin vastikään Gan-Shinin kautta myös Euroopassa, minkä kunniaksi he saapuvat syksyllä Euroopan-kiertueelle. Valitettavasti Suomelle ei tällä kertaa suotu kunniaa vastaanottaa näitä vihaisia digitaikureita. Onneksi levyjä voidaan silti luukuttaa missä päin maailmaa tahansa väliin jäävien keikkanautintojenkin edestä.
Albumi alkaa elokuvamaisella introlla, jossa amerikkalainen juontajaääni julistaa katastrofin heränneen henkiin. Ääniraidan jousivallit yhdistyvät viihteelliseen reivijytkeeseen kiristäen jännitystä oppikirjamaisella otteella. Näin johdatellaan kuulija Catastrophe-nimiseen ralliin. Jos joku on joskus miettinyt, miltä digitalisoitu metalcore kuulostaa, niin tätä kappaletta voisi kai pitää jonkinlaisena malliesimerkkinä aiheesta. Uudenaikaisista yökerhoista tutut aggressiiviset tanssibiitit ja syntikkaefektit yhdistyvät saumatta rähjäisiin kitarariffeihin ja laulajan brutaaliin rääkynään. Älykkäästi rakennettu kappale sisältää lisäksi melodisemman poppikertosäkeen sekä räppiväliosan. Erinomainen tyylifuusio saa seikkailuhenkisen kuulijan innostumaan.
Kumma kyllä seuraava kappale Perfect Nightmare onnistuu kuumentamaan heti albumin alussa infernaaliseksi äitynyttä paahtoa vielä entisestään. Rumpujen kiihkeä blastbeat ja kitaroiden julma riffittely pakottavat pään pyörimään ultranopeaan hardcore-tempoon, joka töksähtelee ilman töyssyvaroituksia massiivisiin breakdowneihin. Laulaja Kenta Koie kruunaa kakofonian kirkumalla, rääkymällä ja murisemalla kuin loveen lankeaisi. Kaiken taustalla surraa helvetillinen herhiläisparvi räikeitä reivisyntikoita. Tietoisuus hämärtyy säälimättömän intensiivisen musiikin upottaessa syvyyksiinsä.
Tempoa käännetään hitusen maltillisemmaksi Destroylla, jolla vierailee yhdysvaltalainen fuusio-hiphop-ryhmä Ho99o9. Runnovat vasarariffit, svengaavat pomppukompit ja aggressiivisen huutolaulun vuoropuhelu räpin kanssa muistuttavat amerikkalaisen uusmetallin kulta-ajoista 90-luvun lopulla. Sama meno jatkuu Freedomilla, jolla vierailuvuorossa on brittiläisestä Enter Shikari -yhtyeestä tuttu Rou Reynolds. Riffien kekseliäisyys on valitettavasti korvattu täysin iskuvoimalla, eikä tylsä hoilotuskertosäekään oikein innosta. Kappale ei yllä lähellekään albumin alkupuolen intensiteettiä, vaikka Reynolds tuokin mukaan huomionarvoista lisäväriä.
Make A Move höllentää liekaa kuulijan kaulan ympärillä entisestään. Kieroutuneet metalliriffit saavat nyt väistyä kokonaan syntikkavetoisen tanssihevin tieltä. Sinänsä piristävä muutosyritys ei tuo kaivattuja lopputuloksia, sillä mielipuolisesta hardcore-aggressiostaan riisuttu CROSSFAITH kuulostaa yllättäen melko tavanomaiselta kenen-tahansa elektroheviltä. Koukuttavasti rullaavassa räppisäkeistössä on vielä ihan mukava meininki, mutta alkukantainen huudatuskertsi, jota hädin tuskin erottaa edellisen kappaleen vastaavasta, latistaa tunnelmaa harmillisesti. Lost In You ja Wipeout jatkavat tällä edelleen selvästi metallisella mutta albumin vimmattuun alkupuoleen verrattuna suorastaan pehmoisella linjalla.
Löysäilyksi lässähtänyt meno saa uudet kasvot Milestonella. Kappaleen poikabändi-metalcore tuskailee niin geneerisesti, että se on oikeastaan jo viihdyttävää. Nykivät kitarariffit, herkkä laulusuoritus, taustoja laulava poikakööri ja hempeä pianonpimputus ovat elementtejä, joista on rakennettu lukemattomia nykymetallin jättihittejä. EX_MACHINAlla kappale on hauskahko välipala. Jossain toisessa yhteydessä sen voisi tulkita parodiaksi. Seuraava kappale Eden In The Rain kääntää kytkintä vielä vähän kesymmäksi rokiksi, mutta yllätysmomentti ei oikein enää riitä kannattelemaan kiinnostusta keskinkertaiseen kappaleeseen.
Aletaan olla albumin loppusuoralla. Sen avaa tunnelmallinen syntikkainstrumentaali Twin Shadows. Kauniita maisemia maalaileva lyhyt pätkä on hyvä osoitus CROSSFAITHin muusikoiden näppäryydestä sähkömusiikin luomisen saralla. Tämän kaltaisia elementtejä olisi voitu hyödyntää enemmän albumin muillakin kappaleilla. Raita jää mieleen virkistävänä keitaana kitaravetoisen runttauksen keskellä.
Keitaalta matka jatkuu Daybreakin mahtipontiseen, jousilla höystettyyn maailmaan. Äkäiset ja nopeatempoiset thrash-riffit tekevät viimein kauan kaivatun paluun. Melodisuus on myös vahvasti läsnä. Kuulostaa siltä kuin yhtye olisi palannut omimpaan ilmaisuunsa. Kappale jättää jälkeensä hyvän tunnelman ja se olisikin voinut vaihtaa paikkaa hieman varjoon jäävän päätöskappale Faintin kanssa. Letkeästi rokkaava Faint rullaa ihan mukavasti, mutta ei tyrmää kuten albumin parhaimmisto. Edes coldrainista vieraileva Masato ei onnistu nostamaan kappaletta huippukorkeuksiin.
Kokonaisuudessaan EX_MACHINA on massiivinen ja melko epätasainen albumi. Musiikillisia vaikutteita on paljon, mutta ilmaisua vaivaa yleisesti ottaen kontrastien puute. Tukeva 2000-luvun hevisoundi vyöryy äänentoistolaitteista panssarivaunun lailla eikä hengähdystaukoja juuri suoda lukuun ottamatta yhtä pariminuuttista instrumentaalia albumin loppupuolella. Huomion varastavat kitaravallit on tehokkaasti tilkitty yhtyeelle ominaisellä digitaalihäröilyllä basson ja rumpujen pitäessä matalampaa profiilia. Turboahdettu äänimaailma on pitemmän päälle hieman uuvuttava, mutta CROSSFAITHin musiikkiin se kieltämättä sopii. Eritoten albumin parhaimpien ja kiihkeimpien kappaleiden, Catastrophen ja Perfect Nightmaren, hysteeristä tunnelmaa ähkyinen soundi korostaa juuri kuten pitääkin.
Kappalemateriaalin osalta EX_MACHINA esittelee CROSSFAITHin yhtyeenä, jolla on kiehtovan omalaatuinen tyyli, mutta joka ei myöskään kaihda kulahtaneempien tyylilajimuottien kokeilua. On vaikea sanoa, onko tässä kyse epävarmuudesta omaa tyyliä kohtaan, laajempien yleisöjen kalastelusta vai silkasta kokeilunhalusta. Joka tapauksessa albumilla korostuu selvästi se, että CROSSFAITH on ehdottomasti parhaimmillaan ylikierroksilla käyvässä hyper-aggressiivisessa digi-death-metallissa, johon he mestarillisesti yhdistävät räppiä ja elektronisen tanssimusiikin vaikutteita. Vähänkin rennommat kappaleet kuulostavat kiihkeimpiin kappaleisiin verrattuna valitettavan keskinkertaisilta ja tavanomaisilta. Tavallaan CROSSFAITH siis suoriutuu parhaimmalla osaamisalueellaan vähän liiankin hyvin. On selvää, että 13 kappaleen verran pelkkää mielipuolista paahtoa ei olisi kovin hyvä ratkaisu kenenkään kannalta, mutta mieluusti EX_MACHINAsta ottaisi kyllä puolta lyhyemmän version, joka keskittyisi pelkkään hurjasteluun. Toinen vaihtoehto olisi jalostaa albumin pehmeämpää puolta omaperäisemmäksi ja innostavammaksi. Esimerkiksi lähes jokainen albumin kappaleista sisältää jonkinasteisen puhtaasti lauletun melodisen kertosäkeen, mutta mitenkään kovin kekseliäiksi tai edes mieleenjääviksi melodioita ei voi kehua. Tällaisenaankaan EX_MACHINA ei toki ole mikään heikko albumi, mutta kokonaisuus on silti melkoisesti hajallaan. Yksittäiset huippuhetket ovat joka tapauksessa upeita näyttöjä uudenaikaisesta fuusiometallista, joihin aiheesta kiinnostuneiden on syytä tutustua.
