PINKY DOODLE POODLE - POODLE BOOGIE

PINKY DOODLE POODLE koostuu animelaulajanakin tunnetusta laulaja-kitaristi-basisti Yuriasta sekä soolokitaristi-säveltäjä Georgesta. Sessiorumpaleiden avustuksella kaksikko on tehnyt kompromissitonta rokkia jo vuodesta 2008. Lähes kymmenvuotisen uran varrella yhtye on julkaissut useita albumeita ja tehnyt laajoja Yhdysvaltain-kiertueita. Tällä kertaa arvioitavana on heidän viimeisin julkaisunsa, viiden biisin EP POODLE BOOGIE.

Tämä boogie-puudeli ei ole mikään hienostuneeksi trimmattu näyttelyiden muotovalio vaan alkukantainen ja rähjäinen petoeläin. Musiikkikritiikin kielelle käännettynä puhutaan siis raa'asta riffirokista, jossa yksinkertainen on kaunista ja sävellysten arvoa ei mitata niinkään innovatiivisuuden kuin iskuvoiman perusteella. POODLE BOOGIElla kappaleiden keskipituus on noin kaksi ja puoli minuuttia. Iskelmälliseen herkistelyyn tai tarttuviin pop-melodioihin törmäämisestä ei ole pelkoa. Julkaisu onkin harvinaisen tyylitietoinen ja -uskollinen. Taisikin olla itse Angus Young, joka aikoinaan kritisoi tiettyjä virkaveljiään puolivillaisesta trendigenrejen kaulailusta. Miksi turhaan tehdä muuta, kun voi rokata?

Kappaleiden vähäisestä määrästä ja lyhyestä keskipituudesta johtuen POODLE BOOGIEn kuuntelu on ohi hujauksessa. Onkin hieman kyseenalaista, miten hyvin EP-formaatti palvelee tämänkaltaista musiikkia. Jos musiikista pitää, jää sitä väistämättä pika-annoksen jälkeen kaipaamaan lisää. Jos se taas herättää inhon väristyksiä, tulee koko EP:hen tuskin koskaan tartuttua sen todennäköisemmin kuin täyspitkäänkään albumiin. Nämä huomiot voivat toki olla hieman vanhanaikaisia, jos keskivertokuluttuja joka tapauksessa antaa kappaleiden vain pyöriä korviinsa soittolistalta arkisten askareiden lomassa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että jos jokin on vanhanaikaista, niin PINKY DOODLE POODLEn musiikillinen ilmaisu. Mistään varsinaisesta retrorokista ei tosin ole kyse, jos termillä ymmärretään tarkoituksellista vanhojen yhtyeiden ilmaisutyylin jäljittelyä. Vanhanaikaisen ja iäti epämuodikkaan PINKY DOODLE POODLEsta tekee sen asenne. Röyhkeän reteässä bluespohjaisessa riffittelyssä ei ole nuotinkaan verran mitään uutta, mutta hävyttömän mukaansatempaavaa se on... vuosikymmenestä toiseen. EP:llään PINKY DOODLE POODLE osoittaakin olevansa kiinteä osa yli puolen vuosisadan mittaista populäärimusiikin perinnettä. Raskaat kitarasoundit ja rouheasäröinen basso saavat sen kuulostamaan modernilta ja omaleimaiseltakin. Musiikillinen asenne on silti kuin suoraan rokin oppikirjasta, mitä yhtyeen kohderyhmä, villi ja karvainen rokkiväki, osannee arvostaa.

Yhden omalaatuisen piirteensä PDP:n ilmaisuun tuo laulaja Yurian omalaatuinen tulkinta, joka poikkeaa ehkä jonkin verran totutun stereotyyppisestä viskin ja tupakan karhentamasta rouheasta miesäänestä. Kuin tämän poikkeuksellisuuden tiedostaen on yhtye päätynyt miksaamaan laulut EP:llä hämmentävän alas. Ratkaisun ärsyttävyys ei perustu niinkään laulajan omaperäiseen tyyliin kuin siihen, että kuulee jonkun laulavan jotain, muttei oikeastaan kunnolla kuule mitä lauletaan. Ehkä tällä on haluttu alleviivata jotain musiikin voimasta ilman sanojen painolastia. Kitarat ja basso EP:llä soivat nimittäin kovaa ja ärhäköistä säröistä huolimatta miellyttävän selkeästi. Rumpujen pauke on puolestaan jätetty taustavaikuttajan rooliin, mikä onkin ymmärrettävää ottaen huomioon, että mitään rumpalia ei yhtyeen viralliseen duo-kokoonpanoon kuulu. Huolimatta siitä, ettei rumpali kuulu varsinaiseen bändiin, on POODLE BOOGIElle onnistuttu taikomaan onnistuneen energinen ja yhtyemäinen tunnelma.

Kappalemateriaalin puolesta POODLE BOOGIE ei tarjoa mahdollisuuksia kovin syvällisiin analyyseihin. Vain pienellä varauksella uskaltaa sanoa, että yhtyeen musiikkityylistä ja täten sen kaikista kappaleista yksinkertaisesti joko pitää tai sitten ei. Pitkällä aikavälillä EP:n viisut eivät ole mitenkään mieleenjääviä, mutta kuunteluhetkellä ne saavat kyllä menojalan vipattamaan. Muistettavimmat hetket koetaan Feel The Sensationin hieman funkkaavassa jyystössä ja Freelyn bluespohjaisessa möyrinnässä. Sävellyksinä kappalemateriaali ei tarjoa mitään valaisevia oivalluksia, mutta tärkeintä onkin hyvä meininki. Sitä PINKY DOODLE POODLElla näyttäisi riittävän - jos nyt ei aivan lampaille syöttää, niin ainakin kylliksi omiin tarpeisiin.

Lyhyesti sanottuna POODLE BOOGIE on tyylipuhdasta rokkia, jonka tekemisen PINKY DOODLE POODLE osoittaa kiitettävästi taitavansa. Menomusana tämä EP ja oletettavasti yhtyeen tuotanto laajemminkin toimii takuuvarmasti kaikille modernin ja alkuvoimaisen raskasrokin ystäville. Se, miten PDP:n saisi erottumaan edukseen lukemattomista muista kaltaisistaan yhtyeistä, jää POODLE BOOGIE -EP:n perusteella mysteeriksi. Tällä näytöllä yhtye ei vielä ole perustellut, miksi juuri se pitäisi valita kuunneltavaksi kaikkien muiden joukosta. Vaan ehkeipä asioita aina tarvitsekaan ajatella niin yksilölähtöisesti. Hyvä rokki on hyvää rokkia, eikä sitä millään erikoisuudentavoitteluilla sen paremmaksi saa. Jos olet samaa mieltä, on POODLE BOOGIE takuulla juttusi.