TK from Ling tosite sigure julkaisi alkuvuodesta uuden minialbuminsa Secret Sensationin. Edellisen kokopitkän oltua lievä pettymys oli vaikea odottaa tältä julkaisulta mitään. Hiljalleen pudotetut teaseritkaan eivät täysin vakuuttaneet tulevan minialbumin tasosta, mutta onneksi se ei kuitenkaan ollut täysi susi.
Ensimmäinen kappale Secret Sensation on itselleni hieman hankala tapaus. Periaatteessa kappale on oikein mainio popbiisi, mutta sen ongelmat ovat valtavia. TK lainailee hävyttömästi omia riffejään, ja esimerkiksi kappaleen koukku on myös kahdella Ling tosite siguren levyllä. Tuntuukin, että TK on kohdannut vakavan inspiraatiopulan. Kappale rullaa eteenpäin aivan kuten hyperaktiivisena kouristelevan indie-diskon kuuluukin, mutta jotain puuttuu. Ainakaan ensimmäinen kappale ei siis ole lähelläkään debyyttialbumi floweringin hulluutta ja vaaran tuntua.
Toisena kuultava Subliminal on huomattavasti parempi tapaus. Synariffi on tarttuva ja kertosäettä edeltävä osio todistaa sen, että oikein sijoitettu tauko on tärkeimpiä asioita musiikissa. Säkeistöistä tekee erikoisen se, että TK ei laulakaan tunnusomaisella falsetillaan vaan syvemmällä rintaäänellä, joka on lievästi sanottuna kummallinen. Väliosissa piiskataan repivän surisevaa kitaraa eräisiin TK:n soolouran raskaimpiin riffittelyihin. Myös Hidekazu Hinata esittelee pitkästä aikaa taitojaan kunnolla kappaleen bassolinjoilla. Tärkeintä kuitenkin on aivan törkeän tarttuva kertosäe, joka jää helposti päähän. Subliminal on helposti koko minialbumin paras biisi.
Ear+f on taasen hyvin kummallinen kappale. Se alkaa viulujen ja pianon dominoivana äänikudelmana, jota välillä rikkoo TK:n tuttu soolokitarasoundi. Myös Hinata on tässä kappaleessa aivan totaalisen liekeissä ja soittaa yksiä uransa hienoimpia bassolinjoja. Kuitenkin kappaleen melodia on hieman hengetön erinomaisesta bridgestä huolimatta. Kertosäe ei yllätä, vaan on oikeastaan aika tylsä ja tyypillinen TK-kertsi. En voi väittää kappaleen kestävän monia kuuntelukertoja, ja se jääkin minulle etäiseksi. Se ei ole huono, mutta ei käy tunteisiin samoin kuin TK:n parhaat kappaleet.
Minialbumin viimeinen uusi kappale on pianoballadi Like there is tomorrow. Kitaristina tunnettu TK istahtaa pianon ääreen soittelemaan hidasta balladia. Tällaisessa kappaleessa melodiat olisivat erityisen tärkeitä, mutta tunnelmoinnistaan huolimatta kappale ei onnistu pysymään mielenkiintoisena. TK:n rajoitteet biisintekijänä tulevat tässä selkeästi esiin. Loppuun säästetty soolo on komea, mutta sen kaoottisuus tuntuu hieman laskelmoidulta. Like there is tomorrow jättää pahan maun suuhun.
Bonuksena tuleva kappale on floweringilta napatun White Silencen liveversio. Tämän sijoittaminen kokonaisuuteen on mielestäni virhe, sillä sen erinomaisuus korostaa uuden materiaalin heikkoutta. Erinomaiset melodiat, shoegaze-tunnelmointi ja BOBOn järisyttävän raskaat kompit ovat niin upea yhdistelmä, että White Silence jättää livevetonakin koko muun minialbumin jalkoihinsa.
Kokonaisuutena Secret Sensation on pieni pettymys, mutta suunta on oikea. Työnarkomaani TK:n toivoisi välillä levähtävän ja tekevän kappaleita hitaammalla tahdilla, sillä hänen laatunsa on alkanut kärsiä rajusti. Säveltäjänä hän on ollut aina heikompi kuin kitaristina, ja varsinkin nyt se alkaa näkyä. Plussana minialbumi kuitenkin palasi soundeiltaan hieman rokimpaan suuntaan ja antoi toivoa tulevaisuudesta.
