MUCC - T.R.E.N.D.Y - Paradise from 1997

Rock-yhtye MUCC julkaisi kesäkuun loppupuolella uuden minialbumin nimeltä T.R.E.N.D.Y - Paradise from 1997, mutta kovin ministä albumista ei ole suotavaa puhua, sillä seitsemän kappaleen ja yhden piiloraidan yhteiskesto on lähestulkoon 45 minuuttia. Kappaleet edustavat pitkästä aikaa pykälän raskaampaa MUCCua, mikä on allekirjoittaneen mielestä vain positiivinen juttu.

Albumi alkaa reilusti yli seitsemänminuuttisella kappaleella Suiren, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihan älyttömän hyvä. Kappaleen intro on pitkä ja luo painostavaa tunnelmaa kuorolaululla, kitarariffillä ja voimakkailla rummuilla. Sen loppupuolella kitaristi Miya märisee intensiivisesti jotain lyriikoita kunnes intro saavuttaa kliimaksinsa syntikkariffissä ja Tatsuron huudossa. Syntikkariffi onkin aivan järjettömän tarttuva raskaiden kitaroiden tuodessa mainiota pomppumetallitunnelmaa sen taustalle. Rauhalliset säkeistöt, joissa kuullaan hieman räppäystä ja tanssittavat diskokertosäkeet vuorottelevat tehokkaasti eikä kesto tunnu lainkaan liian pitkältä. Modernia MUCCua parhaimmillaan.

Seuraavana kuultava D.f.D - Dreamer from Darkness on astetta suoraviivaisempaa metalliriffittelyä ja soundaa yhtyeen mittapuulla hyvin tyypilliseltä kappaleelta. Säkeistöjen puhelaulu ja kirkkaat kitarat kontrastina raskaille breakdowneille ja jopa iskelmälliselle kertosäkeelle ovat kuin paluu yhtyeen kirkkaimpien huippuvuosien kappaleisiin. Kappaleessa kuullaan myös släppäystä Yukkelta sekä kitarasoolon mahtavat Iron Maiden -harmoniat. Kaikesta miellyttävästä poukkoilusta huolimatta jotain kuitenkin jää puuttumaan, johtuen ehkä hieman liian sliipatusta soundista. Kappale on tasoa ihan okei, muttei tuo varsinaisesti mitään uutta yhtyeen repertuaariin.

Kolmas kappale B.L.U.E. - Tell me Kafka (ihan oikeasti, mitä nämä nimet oikein ovat) viittailee myös yhtyeen alkupään tuotantoon tutulta kuulostavilla melodioilla ja energisyydellään. Aiempiin kappaleisiin verrattuna tämä on puhdasta poppia ja kertosäe tarttuu kuin purkka tukkaan. Tämä jos mikä alkaa hymyilyttää reippaasti. Breakdown on valitettavasti ihan sitä samaa kuin muissakin kappaleissa ja olisin mieluummin nauttinut kappaleesta kokonaan energisenä kaahauksena. Miya on innostunut toden teolla soittamaan kitarasooloja, sillä tämäkin on lyhykäisyydessään todella toimiva ja melodinen.

Seuraavana tuleva Hater alkaa rumpukoneen rytmeillä ja metalliriffeillä ja jälleen saamme nauttia Tatsuron örinätaidoista. Kappaleet eivät anna Satochille juuri mahdollisuuksia esitellä rumpalin taitojaan, mutta tässä kuullaan muutamia melko kiinnostavia fillejä. Konemusiikkivaikutteet ja raskas riffittely johtavat massiiviseen kertosäkeeseen, jossa ilmeisesti lauletaan "I'm a hater". Onkohan kappale vastaus nykyään trendikkääseen, varsinkin räppärien trendaamaan "heittaamiseen"? Sitä en ehkä koskaan saa tietää, mutta kertosäe on kyllä hyvä.

Rainbow on hieman rauhallisempi kappale ja sen kauniit chorus-efektoidut kitarat muistuttavat jälleen kultaisesta 80-luvusta. Rainbow tulee albumilla juuri oikeaan aikaan kaiken raskaamman mätkinnän jälkeen ja tuo raikkaan tuulahduksen keskelle metallikitaroiden myrskyä. Se on kaunis ja puhdistava, mutta myös energinen kappale. Nimi onkin osuva, sillä juuri siltä sävellys kuulostaakin. Loppupuolella kertosäe vielä moduloi, mikä muistuttaa vieläkin enemmän menneistä vuosista. Tatsuron äänessä kuuluu jokin ajaton riipaisevuus, joka sai minut aikanaan palvomaan yhtyettä.

Rendez-Vous tekeekin paluun energiseen ja elektronisempaan suuntaan. Kliseisellä sointukierrolla rullaava kappale muistuttaa jopa aavistuksen verran BUCK-TICKiä, mikä ei tietysti ole huono asia. Äärimmäisen ärsyttävää on kuitenkin yhtyeen sortuminen säkeistöissä näin helppoon kitarariffiin. Ja herranen aika, kuulinko juuri lapsikuoron huudahduksen! Vaikka melodiat ovatkin todella tarttuvia, bändi on valitettavasti päästänyt itsensä hieman helpolla kappaleen sovituksessa. Ehkä opin pitämään tästä myöhemmin enemmänkin, mutta nyt ei maistu lainkaan niin hyvin kuin toivoisin.

Albumin viimeinen kappale on jostain mystisestä syystä Spotifysta pois jätetty Tonight, jonka on ihka aitoa 80-luvun tukkaheviä kiljuntoineen, riffeineen ja kaikkineen. Nyt toimii! Kappaleen fiilis on aivan järjettömän hyvä ja puolet ajasta tekee mieli nauraa sen absurdiudelle. En olisi uskonut MUCCun tekevän tällaista ja näin hyvin. Varsinkin kertosäkeen taustalaulujen huudot sytyttävät sisäisen rokkarini ilmiliekkeihin ja tanssimaan pöydillä. Luna Sean melodioita muistuttava kitarasoolo iskee suoraan voimalla ja oikeastaan mieleni tekee laulaa mukana kaikissa riffeissä ja melodioissa. Kliseistä? Taatusti. Hauskaa, vapauttavaa, energistä ja hyvää musiikkia? Vielä varmemmin! Kappaleesta kuuluu selkeästi yhtyeen ilo musiikin tekemiseen. Loppupuolella saadaan nauttia vielä screamo-sekoilusta, joka onkin hieman lähempänä modernia metallia. Iso lopetus sopii upeasti albumille.

Mutta ei siinä vielä kaikki! Tonightin jälkeen on vuorossa bonuskappale, jonka nimestä ei ole kirjoitushetkellä hajuakaan. Kutsutaan sitä nimellä 1997, sillä sitä kappaleessa hoetaan. Sekin on paluu vanhojen aikojen käytäntöön laittaa bonusraita albumin loppuun. Kappale on energistä ja raskasta punkfuusiota, joka olisi kotonaan vaikkapa vuoden 2002 Homura Utalla. Lyhyt kappale saa aikaan himon laittaa albumin pyörimään alusta alkaen, hyvä MUCC!

Kokonaisuutena minialbumi on todella hauskan kuuloinen levy. Vaikka lyyrisesti se onkin tutun synkkä, sen kappaleista välittyy selkeä tekemisen ilo. Levyllä on läsnä kaikki MUCCun hyvät elementit, mutta täytyy antaa erityismaininta Miyan panokselle laulusuorituksiin. Taustoissa hän on ollut aina hyvä, mutta hänen lyhyet leadinsa ovat parantuneet merkittävästi. Vaikka lyhyinkin kappale, bonuskappaletta lukuunottamatta, kestää vain hieman alle viisi minuuttia, minialbumilla ei ole tylsiä hetkiä. Se on ehjä kokonaisuus, jonka pariin palaa mieluusti myöhemminkin. Toivottavasti tämä kokonaisuus määrittää edes hieman sitä suuntaa, jonka arvaamattomuudestaan tunnettu yhtye tulevaisuudessa ottaa.