Oomori Seiko – Alchemy
Klubitrubaduurista outorokkidiivaksi ponnistaneen laulaja-lauluntekijän kokoelma on vuoristoratamainen musiikkipläjäys.
”Superlaulajaksi” itseään luonnehtiva Oomori Seiko aloitti musiikkiuransa vuonna 2007. Kokonaiset seitsemän vuotta hän esiintyi pitkälti nainen ja kitara -malliin ympäri Tokiota ilman minkäänlaista levytyssopimusta. Vuosien ja muutaman omakustannealbumin myötä keikkapaikat ja yleisömäärät kasvoivat, mikä herätti myös suurlevy-yhtiö Avexin huomion. Viimein vuonna 2014 Oomori solmi sopimuksen Avexin kanssa ja on siitä asti kasvattanut suosiotaan välillä vähän räävittömänäkin poppiperinteiden venyttäjänä ja hajottajana. Tai kuten artisti itse asian toteaa kotisivullaan: superlaulaja ei riko kaavoja, hän kun ei tarvitse niitä alkuunkaan.
Eipä siis ihmekään, että japanilaisten indie-helmien vinyylijulkaisuihin erikoistunut Specific Recordings otti asiakseen julkaista ensimmäisen kansainväliseen levitykseen suunnatun Oomori Seiko -kokoelma-albumin. 19 kappaletta Oomorin uran varrelta kokoava Alchemy julkaistiin 19. huhtikuuta tuplavinyylinä, joka myytiin saman tien loppuun. Specific Recordingsin Bandcamp-sivua kannattanee kuitenkin pitää silmällä mahdollisten uusintapainosten varalta.
Vinyylipainoksessa on kahden varsinaisen levyn lisäksi mukana näyttävä yhden liuskan kuvaliite, jossa selitetään, mitä alkemia on: ”muinainen filosofinen perinne, jonka tavoitteena on muuttaa metallia kullaksi, siis jotain tavallista joksikin arvokkaaksi. Se on myös tapa, jolla kaksi yksilöä suhteutuvat toisiinsa”. Aika syvällistä. Sanoituksia liitteeseen ei ole painettu eikä myöskään tietoja siitä, miltä julkaisuilta kokoelman yksittäiset kappaleet on poimittu. Jälkimmäisestä puutteesta tekisi mieli hieman nurista. Asiasta kiinnostuneen googletus-hermoja säästetään ainoastaan siltä osin, että D-puolen kolmen kappaleen kerrotaan olevan artistin viimeisimmältä Kintsugi-albumilta.
Musiikillisesti Alchemy on juuri sellainen trippi kuin Oomorin kaltaisen musiikkiseikkailijan kokoelma-albumin tuleekin olla. 19 kappaletta laveeraavat viehkeän maiseman bändivetoisesta poprokista ja punkista digitaaliseen tanssimusiikkiin ja kokeellisempiin progepop-maisemiin akustisia trubaduuriviisuja unohtamatta. Musiikillisen kirjonsa puolesta kokoelma tarjoaa periaatteessa vähän jokaiselle jotakin, mutta kaikkein eniten kuitenkin artistin itsensä kaltaisille ennakkoluulottomille tyyligeneralisteille. Kantavana voimana albumilla on tietysti Oomori itse, jonka laulutyyli taipuu ohuen hauraasta iskelmätulkinnasta räppiin, kiihkeisiin puhelaulupurkauksiin ja raivostuneeseen huutoon.
Albumin korviinpistävimmät kappaleet lienevät ainoastaan akustisen kitaran säestämät Zettai kanojo ja SHINPIN. Näitä kappaleita kuunnellessa voi hyvin kuvitella itsensä jollekin tokiolaiselle musiikkiklubille äimistelemään Oomorin eksentristä trubaduuriesitystä. Kappaleista välittyy erinomaisesti esiintyjän kotikutoinen lähestymistapa, jossa siloteltu ammattimaisuus saa väistyä karun, alastoman ja roiskeisen ilmaisunvapauden tieltä. Etenkin SHINPIN kuulostaa siltä kuin joku olisi salaa nauhoittanut Oomorin raivoavan makuuhuoneessa kitaransa kanssa vasta laulua luonnostellen.
Nimenomaan tämä akustisten numeroiden samaistuttava maanläheisyys Oomorissa viehättää kaikkein eniten. Aivan yhtä hyvin kyseinen ominaisuus ei käy ilmi esimerkiksi punkrokkirymistely ZOC jikkenshitsusta tai tanssijyrä GIRL'S GIRListä. Molemmat toki ovat sinänsä meneviä ja eritoten tarttuvia kappaleita. ZOC jikkenshitsu voisi hyvin olla jonkin aloittelevan autotallibändin ensimmäisiä, uhon täyteisiä sinkkuja. GIRL'S GIRL puolestaan on täysiveristä nykydiskoa jyskyttävine synavalleineen, räpähtävine lauluineen ja tehokertseineen. Oomorin omaperäisyys esiintyjänä jää kuitenkin väistämättä näiden myrskyävien kappaleiden kohkauksen varjoon.
Paremmin taiteilijan oma ääni pääseekin esiin kokoelman herkemmässä ja kokeellisemmassa materiaalissa. Tällaisia helmiä albumilla on kiitettävän paljon. Hillitön Dogma Magma kiiruhtaa pää kolmantena jalkana lastenlaulukuunnelman, digi-hardcoren, ja koukuttavan kertosäkeen väliä tylyn breakdownin ja sample-häröilyn kautta. Magic Mirror puolestaan on kuin huikean dramaattinen katkelma fantasiasatumusikaalista. Kappaleen lohduton kertosäemelodia yhdistettynä raivokkaaseen laulutulkintaan, kuin myös sen mehukkaat tuplakitaramelodiat, koskettavat kuulijaa syvälle sydämeen.
Huomattavasti perinteisemmän kaavan mukaan koskettaa voimaballadi Shinigami kaikenpuolin oikeaoppisine nostatuksineen alun herkästä pianon pimputuksesta mahtipontiseen jousilla ryyditettyyn kertosäkeeseen ja kitarasooloon. Oomorin tulkinta tyypillisestä balladikaavasta on väkevä ja sydämellinen, kaiketi semmoinen, johon kykenee vain kaavoja tuntematon superlaulaja. Nostalgic J-pop taas tähtää nimensä mukaisesti vähän retrompaan soundiin. Tuloksena on miellyttävä ja omalaatuinen äänimaaisema, jossa omituisesti humiseva sähköpiano ja tremolo-efektoitu kitara kiehnäävät kuin pörröinen kissa korvien ympärillä. Kertosäkeessä pannaan kuitenkin kovempi vaihde ja voimasointuja hakkaavat sähkökitarat päälle, niin ettei kappale lopulta kuulosta kovinkaan retrolta, joskaan ei yhtään nykytrendikkäältäkään. Ajoitukseltaan hämäräksi jäävän nostalgiapaukun vastapainoksi TOKYO BLACK HOLE sen sijaan vie elävästi 90-luvun kalseisiin vaihtoehtomaisemiin. Hieno kertosäemelodia kruunaa kappaleen tiheän tunnelman.
Koska kokoelman jokaikistä kappaletta ei jaksa erikseen lähteä jäljittämään alkuperäisjulkaisuilleen, jää Oomorin urakehityksen vaiheiden arvuuttelu kuulijan tehtäväksi. Oliko Dogma Magman hulvaton musiikkitrippailu uran alkuaikojen vapautunutta rajojen hakemista vai kehittyikö se perinteisen pirteää jpop-muottia varovaisemmin taivuttelevien Kyuru kyurun ja JUSTadICEn kautta? Entä missä vaiheessa artisti innostui Not a child 17:n kaltaisista lastenlaulumaisista renkutuksista? Vai onko kaikki kenties tapahtunut kerralla ja samaan aikaan yhtenä kaoottisena jatkumona vuoden 2012 PINK-debyytti-EP:stä asti?
Kuten todettua, ainoa historiallinen tiedonmuru, jonka albumi tarjoaa, on se, että D-puolen kappaleet ovat vuoden 2020 Kintsugi-albumilta. Musiikillisesti nämä kappaleet ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Echi echi DELETE on sähkökitarariffien vetämä melodinen rokkiviisu. NIGHT ON THE PLANET -Broken World- on puolestaan synavetoinen, englanniksi laulettu unelias psykepulputus, jossa toistuu huomattavan useaan otteeseen sana ”shit”. Lopulta kokoelman päättävä Makka ni somatta Christmas on jousisektion koristelema voimaballadi, jossa Oomori revittelee ja rääkyy sydämensä kyllyydestä. Ainoa kappaleita yhdistävä tekijä lie kokoelman muita kappaleita selkeämmäksi ja iskuvoimaisemmaksi miksattu bändisoundi, joka sekään ei oikeastaan NIGHT ON THE PLANETin synamaisemasta käy ilmi.
Kokonaisuutena Alchemy on sen verran monipuolinen paketti, että se tarjoaa tuskin kenellekään pelkkiä suosikkikappaleita suosikkikappaleiden perään. Toisaalta luulisi, ettei se myöskään jätä kovin montaa kuulija täysin kylmäksi. Tasaisuutta kokoelmalla ei ole tavoiteltu eikä ole tarkoituskaan, kun pyritään summaamaan viisi täyspitkää julkaisseen artistin levytysura. Monipuolisuuden ansiosta 19 kappaletta ja kaksi LP:llistä ei tunnu ollenkaan liiallliselta kerta-annokselta, minkä voi laskea kokoelman onnistumiseksi. Oomorin tuotantoa sen kummemmin tuntematta on tietysti hankala ottaa kantaa siihen, kuinka onnistuneita kappalevalinnat ylipäätään ovat. Joka tapauksessa Alchemy tarjoaa kiehtovan katsauksen Oomori Seikon ihmeelliseen maailmaan. Albumi koskettaa, tanssittaa, innostaa ja viihdyttää, juuri kuten nerokkaan pop-musiikin kuuluukin.