LOVEBITES – ELECTRIC PENTAGRAM

Uuden vuoden 2020 kunniaksi saatiin monista sanoma- ja aikakauslehdistä lukea musiikinkuuntelutottumuksiin liittyviä tilastoja vuosikymmenen varrelta. Niiden perusteella hevimetalli ja yleensäkin bändivetoinen musiikki näyttää pudonneen muodin aallonharjalta ja tehneen tilaa sooloartisteille, räpille ja tietokonemusiikille. Uuden uljaan tilastokauden alkupäässä komeilee kuitenkin isku vasten valtavirran kasvoja: LOVEBITESin kolmas studioalbumi ELECTRIC PENTAGRAM.

Kun LOVEBITESin debyytti-EP vajaa neljä vuotta sitten julkaistiin, saattoi joidenkin mielissä kyteä epäilys ohikiitävästä yhden hitin villityksestä. Kyseessä ei nimittäin olisi ollut ensimmäinen tyhjästä ilmestynyt metallibändi, joka muutaman alan vanhan parran suotuisan lausunnon ansiosta nousee hetkeksi valokiilaan. Toistaiseksi lumous ei kuitenkaan ole haihtunut. Sen sijaan LOVEBITES on keikkaillut kohtalaisen ahkerasti Euroopassa niin yksin kuin Dragonforcenkin kanssa. Ottaen huomioon, että menossa on jo kolmas albumi, ei yhtyettä ainakaan laiskanpulskeudesta voi syyttää. Onko nopea julkaisutahti kenties vain vimmattua kuuman raudan takomista? Vai onko syy sutjakkaaseen sivakointiin sittenkin se, että yhtyeellä ei vain missään vaiheessa ole ollut latu hakusessa? LOVEBITESissa on alusta asti ollut kyse konstailemattomasta voimametallista, eikä kolmas albumi ELECTRIC PENTAGRAM tee tähän ohjelmaan poikkeusta.

Kuten kaikki aiemmatkin LOVEBITES-julkaisut, myös ELECTRIC PENTAGRAM on miksattu ja masteroitu suomalaisvoimin. Mikko Karmilan ja Mika Jussilan kädenjälki on tasaisen ammattimaista, joskin myös melko mielikuvituksetonta. ELECTRIC PENTAGRAMilla vallitsee jo LOVEBITES EP:ltä tutuksi tullut tasapaksu ja tunkkaisehko nykymetallisoundi, joka ei juuri riemastuta jos nyt ei erityisesti ärsytäkään. Piristävän lisän albumin äänimaailmaan tuovat suhteellisen pintaan miksatut syntikat, mutta muilta osin soundi on jokseenkin liukuhihnamainen eikä oikeastaan palvele musiikkia parhaalla mahdollisella tavalla.

Sävellysten ja sovitustenkaan puolesta LOVEBITES ei ole keksinyt itseään eikä mitään muutakaan uudelleen. Metallilähettiläiden sotapolku vie lävitse säksättävien riffimyrskyjen, huimien soolohuippujen ja mahtipontisten melodialaaksojen. Ehdottomasti vaikuttavinta antia matkan varrella ovat kitarasoolot, joissa yhtyeen oma ilme tulee parhaiten esiin. miyako ja midori muodostavat hyvän työparin, joista molemmilla on tärkeä roolinsa LOVEBITESin tuplakitaratyylin luomisessa. Unohtaa ei sovi myöskään asamin omalaatuista ja monipuolista laulutyyliä, joka on yhtyeen kasvot. Laulumelodioita sen sijaan ei läpi albumin voi luonnehtia kovin omaperäisiksi. Monin paikoin ikivanhoja kaavoja on vähän liiankin kevyesti kierrätetty eivätkä melodiat iske ihan niin lujaa kuin voisi toivoa.

Albumin suurin ongelma ei kuitenkaan ole sävellyksissä vaan yleisessä massiivisuudessa. 12 kappaleesta yhtäkään ei ole saatu tiivistettyä alle viiden minuutin kestoon. Tämä yhdistettynä siihen, ettei kokonaisuuden sisäinen musiikillinen vaihtelu ole kovin suurta, tuottaa väärällä tavalla raskaan kuuntelukokemuksen. Osasta kappaleista jää väistämättä melko demomainen vaikutelma - ikään kuin turhia rönsyjä ei olisi kunnolla ehditty tai jaksettu karsia pois. Edetessään albumi muuttuu viimeistään puoliväliin mennessä massaksi, joka ei enää innosta nytkyttämään niskalihaksia musiikin tahtiin, vaan lähinnä vain raahaa kuulijan mukana loppuun asti. Kappaleiden huolellisempi leikkely ja sovitustyö olisi ehdottomasti ollut paikallaan.

Aivan murheen alhoon ei kuitenkaan ole mitään syytä vajota, sillä ELECTRIC PENTAGRAM sisältää myös kourallisen aitoja hevimetallihelmiä. Heti albumin avaava THUNDER VENGEANCE ottaa luulot pois äkäisen moshauttavalla rässinakutuksella. Armoton riffittely yhdistyy hienosti melodiseen kertosäkeeseen ja liekehtivä kitarasoolo kruunaa täräyttävän levyn aloituksen. Ylipituus vaivaa tosin tätäkin kappaletta, jonka äkeä iskuvoima olisi minuutin lyhentämällä saatu täydellistettyä. Oikeastaan melkeinpä ainoa albumin kappaleista, joka ei tunnu ylipitkältä, on A FROZEN SERENADE. Hidaspoljentoisempi, dramaattisin askelin tarpova eepikko pysähtyy keskivaiheilla uljaan akustisen soolon äärelle ja jatkaa siitä kohti hienoa finaalia. Tällaista polveilevampaa biisinkirjoitusta olisi albumin pituuden huomioiden toivonut enemmänkin.

Maininnan arvoisiin kappaleisiin lukeutuu myös HOLY WAR. Kireä alkuriffi syntikkapullisteluineen tuo mukavasti mieleen varhaisen Nightwishin. Sankarillisten kertosäkeiden kautta kaahataan albumin parhaimmistoa edustaviin kitarasooloihin. Tämä edustaa LOVEBITESin ydinosaamista parhaimmillaan. RAISE SOME HELL puolestaan jää mieleen astetta rokahtavampana renkutuksena, vaikka ei kappaleena kovin omaperäinen olekaan. Juntturaiset Motörhead-riffit ja röyhkeät wahisoolot aiheuttanevat raskasta hikoilua keikkalavoilla.

Albumina ELECTRIC PENTAGRAM ei ole mikään tajuntaa räjäyttävä tapaus. Sitä voisi luonnehtia lähinnä kokoelmaksi hyvää, perinnetietoista uusvoimametallia. Painotettakoon tosiaan vielä sitä, että yksikään albumin kappaleista ei sinänsä ole kehno tai poikkea muutenkaan yleisestä linjasta. Tinkimättömänä ja intohimoisena voimametallin lähettiläänä LOVEBITES kyllä tuottaa sitä, mitä siltä odotetaan, tasalaatuisesti ja taidolla. Kokonaisuuden ajattelu ja kappaleiden viimeistely ovat kuitenkin tällä kertaa jääneet siinä määrin puolitiehen, ettei albumia mitenkään voi luonnehtia miksikään uuden aikakauden klassikoksi. Innokkaimmille yhtyeen ja voimametallin yleensäkin ihailijoille ELECTRIC PENTAGRAM tarjonnee kuitenkin jättiannoksen nautinnollista kuunneltavaa pitkäksi aikaa.