Visible Cloaks, Yoshio Ojima ja Satsuki Shibano Kuudennella linjalla 4.11.2019

On aika hienoa, että Visible Cloaksin, Yoshio Ojiman ja Satsuki Shibanon muodostama yhteistyöryhmä voi pitää Suomessa oman konsertin. Jossain Sideways-festivaalilla tällaisella ryhmällä ei olisi ollut pelkoa yleisökadosta. Omalla keikalla tilanne on kuitenkin aina toinen tällaisille sangen tuntemattomille taiteilijoille. Joillekin jo esiintyvän artistin nimi saattoi tuottaa hahmottamisvaikeuksia. Mikä ihmeen Visible Cloaks, Yoshio Ojima ja Satsuki Shibano?

Visible Cloaks on Oregonin Portlandissa vuonna 2010 perustettu elektronisen musiikin ryhmä. Tällä hetkellä siihen kuuluvat jäsenet Ryan Carlile ja Spencer Doran. Yoshio Ojima ja Satsuki Shibano puolestaan ovat japanilaisia avantgarde-taiteilijoita. Molemmat ovat vaikuttaneet maansa kokeellisen musiikin kenttään jo 80-luvulta asti. Ojima on keskittynyt tietokoneella tuotettuihin ambient-äänimaailmoihin, kun taas Shibanon pääsoittimena on piano. Visible Cloaksin jäsenet, Ojima ja Shibano tutustuivat alun perin toisiinsa internetin välityksellä. Heillä kaikilla oli samanlaiset musiikilliset mieltymykset ja kaikki arvostivat toistensa musiikkia. Niinpä vuonna 2017 Visible Cloaksin Japanin-kiertueen yhteydessä järjestettiin tapaaminen näiden neljän taiteilijan välillä. Näin sai alkunsa albumi serenitatem, joka julkaistiin huhtikuussa 2019. Tällä hetkellä nelikko kiertää maailmalla esittämässä yhteistyönsä hedelmiä.

Visible Cloaksin, Yoshio Ojiman ja Satsuki Shibanon lisäksi Kuudennella linjalla saatiin todistaa myös suomalaista avantgarde-osaamista, joka ei hävinnyt mielenkiintoisuudessa illan pääesiintyjälle. Tatu Rönkön Bandcamp-sivulla kerrotaan, että taiteilija ”ilmestyi tyhjästä” esittämään improvisoituja konsertteja ihmisten keittiöissä ”Berliinissä ja ulkomailla”. Soittiminaan Rönkkö hyödynsi kaikkea, mitä nyt keittiöstä vain voi löytää. Keittiöimprovisaatioista taiteilija on sittemmin siirtynyt hallitumpiin, muun muassa 90-luvun viidakko-ambientista inspiroituneisiin ääniluomuksiin. Sellaisen Rönkkö esitti myös Kuudennella linjalla. Keittiöteema hän ei kuitenkaan ole jättänyt täysin taakseen. Pääsoittimena tämän iltaisessa esityksessä olivat nimittäin eri kokoiset muovipullot.

Monille lienee lapsuudesta tuttu pullomusisoinnin laji, jossa pulloon puhaltamalla saadaan aikaan huilumainen ääni. Rönkkö keskittyi tämän sijaan konsertissaan perkussiiviseen pullomusiikkiin. Lyömällä tyhjiä pulloja polviaan vasten herkkien mikrofonien alla sai hän aikaan omintakeisen perkussiosoundin, joka oli esityksen peruskivi. Aivan pelkkää pullojen paukuttelua Rönkön esitys ei kuitenkaan ollut vaan hän käytti myös perkussiivisia taustanauhoja. Tässä tapauksessa kyse oli kirjaimellisesti nauhoista, sillä musiikki toistettiin mikitetystä kasettinauhurista. Kasettinauhan kohina, nauhurin nappien painallukset ynnä muut oheisäänet sulautuivatkin luontevasti äänikudelmaan, jota Rönkkö keskittyneesti kyhäili. Minimalistinen puolituntinen oli kuulas ja rentouttava. Jopa muovipullojen näennäisen sattumanvarainen pudottelu lattialle tuotti vain miellyttävän pehmeää pulputusta. Rönkön pullomusiikki puhdisti kuulijansa levottomuudesta ja saattoi pohdiskelevaan mielentilaan.

Puolen tunnin roudaustauon jälkeen lavalle astui illan pääesiintyjänelikko. Kukin asettui oman soittoasemansa taakse. Soittoasemat puolestaan olivat reilun metrin päässä lavan etureunasta. Vaikutelma itse muusikoihin jäi siis aika etäiseksi. Satsuki Shibano istui sähköpianon takana. Ojima Yoshion pöydällä näkyi vain tietokone, erilaisia painikkeita sekä vyyhti johtoja. Visible Cloaksin jäsenillä puolestaan oli massiivisten tietokonepöytiensä lisäksi myös jonkinlainen ksylofoni sekä salaperäisesti erilaisia ääniä tuottava (ilmeisen elektroninen) puhallinsoitin.

Pitemmittä puheitta ja suuremmitta draamoitta alkoi nelikko taikoa ääniä koneistaan. Avaruudellinen äänimaisema täytti salin ja varmaan myös keskittyneiden kuulijoiden sydämet. Pop-musiikin kiinteät rytmit ja selkeät kappalerakenteet loistivat soljuvassa äänivirrassa poissaolollaan. Sen sijaan ihmiskielen mahdollisuuksia hyödynnettiin jonkin verran. Shibano vastasi sinne tänne esitystä ripotelluista laulu- tai pikemminkin puheosuuksista. Sanoituksista päätellen illan teos oli joko avaruusmatkailuteemainen tai muuten vain jollekin vieraalle tähdelle sijoittuva. Teeman mukaisesti monet puheosuuksista käsiteltiin vokooderilla mekaanisen kuuloiseksi robottipuheeksi. Näin onnistuttiin välttämään lämpöisen tuttavallinen tunnelma, jonka luonnollinen ihmisääni olisi varmaan väkisinkin tuonut mukanaan.

Huolimatta siitä, että musikantteja oli lavalla jopa neljä, ei esitykseen kuulunut kovinkaan paljon yksityisten soolojen tai vastaavien esittämistä. Asiaan vihkiytymättömän oli usein vaikea edes tunnistaa, mitä kukin soittajista teki. Kaikki hääräsivät keskittyneenä jotakin koneidensa ääressä, mutta kaiuttimista vyöryvä äänimaisema oli hyvin yhtenäinen eikä siinä kovinkaan usein kasvanut mitään huomiota vangitsevia yksityiskohtia. Shibanon piano tietysti oli helppo erottaa silloin, kun hän sitä soitti. Arkisen pianosoundin sekoittuminen etäännyttävään taustahuminaan olikin yksi kiehtovimpia kontrasteja, joita esityksessä kuultiin. Samanlainen vaikutelma tuli, kun Ryan Carlile tarttui salaperäiseen puhaltimeensa ja luritteli silloin tällöin melodian tai soolon. Joskus soittimesta kuului huilumainen ääni, toisinaan se muistutti enemmän saksofonia. Spencer Doranin ksylofonin tapainen soitin sen sijaan oli joko kovin matalalle miksattu tai vain tunnistamattomaksi muokattu. Vaikka miehen näkikin iskevän jotain malleteillaan, ei soittimen sointia ollut usein kovinkaan helppo erottaa kokonaisuudesta.

Kuten todettua, ei tämän musiikkiteoksen tarkoituksena kuitenkaan ollut esitellä yksityisiä muusikoita tai heidän soittotaitojaan. Tarkoituksena ei myöskään ollut saada yleisöä tanssimaan tai hyräilemään kappaleita keikan jälkeen. Tällaista näytösluonteista konserttia voi kai kutsua taidemusiikiksi. Itse asiassa konserttiin oli myös yritetty tuoda mukaan visuaalista puolta. Ilmeettömien soittajien taakse valkokankaalle heijastui koko keikan ajan liikkuvaa kuvaa lähinnä erilaisista geometrisistä kuvioista. On vaikea sanoa, oliko kuvioilla jotain syvempääkin merkitystä esityksen kannalta. Joka tapauksessa ne olivat laadultaan melko voimakkaassa kontrastissa musiikkiin eikä niihin keskittyminen tuntunut esityksen aikana kovin mielekkäältä. Kuvioiden katselun sijaan sitä mielummin oikeastaan sulki silmänsä ja antoi musiikin virrata kehonsa lävitse.

Kaiken kaikkiaan Visible Cloaksin, Yoshio Ojiman ja Satsuki Shibanon yhteistyönä luoma äänikudelma oli kuin näkymä vieraan planeetan pinnalta. Kaikessa tietokonemaisuudessaan äänimaisemat olivat kylmiä eivätkä ollenkaan kodikkaan tuntuisia. Toisaalta tuossa vieraassa maisemassa oli tietysti jotain hyvin kiehtovaa. Asumaan siihen ei kuitenkaan olisi halunnut jäädä. Kun katsoi soittajia tarkkaan, saattoi havaita heidän silloin tällöin vaihtelevan katseita merkitsevän näköisesti. Tästä saattoi päätellä, että esitykseen sisältyi myös enemmän tai vähemmän improvisoituja osia. Kuulijan oli kylläkin vaikea havaita näitä sulavaisen yhtenäisestä äänimaisemasta. Oli kuitenkin kiehtovaa huomata, että tuon etäisen kolean avaruusaluksen ohjaamossa sykki oikeita ihmissydämiä.