Kun rumpali
Yasunori Takada ilmoitti lähtevänsä
MONOsta, fanien pahin pelko oli bändin hajoaminen. Pelko oli kuitenkin turhaa, sillä tänä vuonna 20 vuotta täyttävä yhtye sai kokoonpanoonsa uuden jäsenen,
Dahm Majuri Cipollan. Odotukset kokoonpanon levyä kohtaan kasvoivat ensimmäisellä yhteiskeikalla, kun yhtye esitti uransa rumpalille haastavimpia biisejä.
Majuri ei tullut leikkimään.
Nowhere Now Here on tiivistetysti likimain täydellinen post-rock-levy. Se yltää yhtyeen tuotannossa jopa lähelle omaa suosikkiani, arvostettua
Hymn To The Immortal Windiä.
MONO on uudistunut pikkuhiljaa ja parilla viime levyllään yhtye tiputti rakastamansa jousisovituksetkin minimiin. Uusi albumi on parhaimmillaan raskainta
MONOa aikoihin.
Lyhyeen introon sulautuva
After You Comes The Flood pyyhkii kuulijan yli tulvan lailla. Rumpujen ja terssikitaravallien vyörytys on tukahduttavaa, eikä kappale anna armoa ennen lopetustaan. Seuraavana kuultava
Breathe taasen on levyn radikaalein kappale.
Angelo Badalamentista muistuttavat syntikkamatot kehystävät kappaletta, jossa basisti
Tamaki laulaa ilmavalla äänellään.
MONO todella onnistuu yllättämään.
Aloituksesta eteenpäin albumi kulkee
MONOlle tutuilla rakenteilla ja keinoilla. Kappaleet ovat erittäin dynaamisia ja orkesterisoittimia käytetään maltillisesti vain mausteina. Esimerkiksi levyn nimikkokappaleen orkesterisovitukset ovat todella tyylitajuisesti sijoitettu ja ne johdattelevat kuulijaa kohti kymmenminuuttisen eepoksen pauhaavaa päätöstä.
Sorrow’ssa yhtye onnistuu luomaan todella liikuttavia ja ajattomia melodioita, jotka tunkeutuvat väkisin kuulijan ihon alle. Kappaleen lopussa syntetisaattorikuviot tuikkivat esiin kaaoksen keskeltä. Uuden rumpalin tähtihetkenä kuullaan kappale
Meet Us Where The Night Ends. Sen rumpugroove on eläväisempää kuin muulla levyllä ja onnistuu kuulostamaan todella tuoreelta. On sääli, että
Cipolla pysyttelee muun aikaa
Takadan luomilla urilla.
Kokonaisuutena
Nowhere Now Here on
MONOn tyylikkäin albumi aikoihin. Kappaleilla on tilaa hengittää ja niissä soi surun ja menetyksen lisäksi koko elämän kirjo aiempaa vapautuneemmin. Yhtyeen tyyli luonnollisesti jakaa mielipiteitä, sillä
MONO ei ole koskaan tyytynyt puolivillaiseen tunneilmaisuun vaan kappaleet liitelevät ääripäästä toiseen. Joitain aiempia levyjä vaivanneen melodramaattisuuden sijaan uusi albumi tuntuu vapautuneemmalta ja hienostuneemmalta. Albumi on epäilemättä vuoden parhaita post-rock-levyjä.
