Liveklubi G Livelab aloitti toimintansa Helsingissä pari vuotta sitten. Paikka sijaitsee aivan Kulttuuriareena Glorian naapurustossa, mutta Gloriasta poiketen G Livelab ei erityisesti ole japanilaisen musiikin ystävien tiedossa. Instrumentaalista musiikkia esittävän Masayoshi Fujitan Suomen-konsertin myötä tutustuimme klubin tarjoamaan erilaiseen livekokemukseen.
Kyseessä on intiimi, alle 200 vierasta vetävä hengailumainen tila, jossa Fujitan esiintymistä odoteltiin pöydissä istuen ja baarin antimia siemaillen. Esitystekniikan osalta tarjolla on kuitenkin korkeampaa laatua kuin monessa muussa pienessä keikkapaikassa: klubin omistaa Muusikkojen liitto ja koko paikka on suunniteltu ennen kaikkea musiikin näkökulmasta. Ulkoisesti G Livelabia leimaa huomattavan isot ikkunat, joista Yrjönkadun ohikulkijat voivat vilkaista sisään myös esitysten aikaan.
Illan avausesiintyjänä yleisön eteen saapui tamperelainen Jan Anderzen esittämään Tomutonttu-projektinsa elektronista musiikkia tietokoneelta. Anderzen tunnetaan myös avant-gardistisesta yhtyeestään Kemialliset Ystävät.
Tomutontun musiikki vaikutti aluksi hyvin koneellisen ja sähköisen kuuloiselta, mutta alkoi edetessään saada yhä inhimillisempiä piirteitä. Vahvat rytmit herättivät mielleyhtymiä kesyttämättömään luontoon ja ihmiskunnan varhaiseen musisointiin. Siinä mielessä Tomutontun ja pääesiintyjä Masayoshi Fujitan välillä on samankaltaisuuksia, vaikka heidän musiikkityylinsä poikkeavatkin selvästi toisistaan.
Esitysten väliin jäi reilu tauko, jonka aikana moni tilasi lisää juotavaa. Paikalle oli kerääntynyt oikein mukavasti yleisöä – vapaita paikkoja kyseltiin, tuoleja lainailtiin vieruspöytiin ja osa päätyi seuraamaan keikkaa seisoen. J-rock-tapahtumista poiketen huomattava osa yleisöstä oli miehiä. Valtaosa paikalle saapuneista keskittyi seuraamaan ohjelmaa jo Tomutontun aikana, mutta Fujitan saapuessa lavalle viimeisetkin keskustelut hiljenivät.
Masayoshi Fujita aloitti kappaleella Snowy Night Tale, joka on myös hänen uusimman albuminsa Book of Lifen aloitusraita. Hän kieltämättä osaa loihtia talvista tunnelmaa: toinen esimerkki on keikan loppupuolella kuultu Misty Avalanche, joka kertoo lumivyöryn yllä kiitävästä linnusta. Vibrafoni tuottaa hyvin herkkää ääntä, minkä Fujita osaa muotoilla houkuttelevaksi ja soundtrack-henkiseksi lopputulokseksi. Hänen kaltaisensa rohkeasti uutta luovat säveltäjät ovat juuri niitä, jotka onnistuvat esittelemään instrumenttinsa myös piiriensä ulkopuolisille kuuntelijoille.
Fujita kertoi laulujensa välissä mielenkiintoisia faktoja vibrafonista. Hän totesi, että soittimen alle satavuotisen historian ansiosta sen parissa on vielä runsaasti mahdollisuuksia löytää erilaisia ääniä. Vibrafonia soitetaan perinteisesti lyömällä metallilevyjä malleteilla. Keikan mittaan Fujita esitteli hyödyntämiään lisävarusteita: usean kappaleen aikana hän piti instrumenttinsa päällä eräänlaista helminauhaa, kun taas paikoin – esimerkiksi laulussa It's Magical – käytössä oli tavallista keittiöstä tuttua foliota, minkä paljastaminen herätti huvitusta yleisössä. Erityisen mielenkiintoista oli vibrafonin soittaminen sellon jousella – tekniikka ei sinänsä ole uusi, mutta paljon potentiaalia siinä varmasti on. Muun muassa albumin nimikkokappale Book of Lifea esittäessä Fujita käyttää toisessa kädessään jousta ja toisessa malletteja. Ääripää on laulu nimeltä Requiem, jonka hän esittää pelkästään kahdella jousella. Fujita kertoi kokeilleensa useiden eri instrumenttien jousia, mutta päätyneen siihen tulokseen, että juuri sellon jouset toimivat vibrafonin kanssa parhaiten.
Käytännön tiedon lisäksi Fujita taustoitti myös laulujensa merkityksiä. Kappaleissahan ei ole lyriikkaa, joten ennen kunkin laulun esittämistä hän kertoi siihen liittyvät mielikuvat. Hän vertasi kertomuksiaan vieraskieliseen kirjaan, jonka kuvista voi saada ajatuksen siitä mistä kirja kertoo, mutta tarkka tarina jää epäselväksi. Fujitan lauluilleen luomat kertomukset todella ovat vasta alkua mielikuvitukselle. Esimerkiksi Book of Lifen tarina on lyhykäisyydessään: "Kaksi ihmistä syntyi. He tapasivat toisensa ja elivät yhdessä". Mountain Deeristä hän kertoi: "Isosarvinen peura kirmaa ja hyppelehtii vuoristossa, aivan kuin seuraten jotakin. Peura pysähtyy laaksoon ja nostaa katseensa ylöspäin". Näiden ajatusten kuuleminen ennen kutakin laulua toi kuitenkin ehdottomasti oman lisänsä musiikkikokemukseen. Ja olipa seassa myös muutama erityisen mieleenpainuva tapaus. Tears of Unicorn on koskettava kappale jo itsessään, mutta mielikuvan traagisuus yllätti silti hieman. Fujitan tarinassa tyttö ja yksisarvinen olivat ystävystyneet. Sattui kuitenkin jotakin ikävää, ja he päätyivät tähtikuvioiksi taivaalle. Siellä he surivat toistensa kohtaloita, jolloin heidän kyyneleistään syntyi uusia tähtiä.
Fujita summasi, että useimmat hänen kappaleistaan kertovat luonnosta. Hän työskentelee Saksasta käsin, mutta sanoi sittemmin oivaltaneen, että hänen usein käyttämänsä mielikuvat – vuoret ja leijojen lailla liitävät linnut – ovat jääneet hänen mieleensä nimenomaan kotimaasta Japanista.
Keikan loppupuolella, Cloud of Lightin aikana, yleisöstä kuului yksittäinen aivastus. Vasta tämä pieni häiriö sai yhtäkkiä huomaamaan, miten hiljaa kaikki olivat Fujitaa kuunnelleet. Kenties artistille kävi samoin, sillä kyseisen kappaleen jälkeen hän kiitti yleisöä hiljaisuudesta.
Masayoshi Fujitan musiikin kuuleminen livenä oli avartava kokemus. Artisti itse vaikuttaa yllättävän vaatimattomalta eikä lainkaan showmieheltä, mutta silti hän onnistui saamaan osakseen koko klubin herkeämättömän huomion. Tässä oli yksi keikkavuoden mielenkiintoisimmista erikoisuuksista.
