DIR EN GREY - The Insulated World

Neljän vuoden odotuksen jälkeen DIR EN GREY on viimein saanut julkaistua vuoden 2014 ARCHEn seuraajan. ARCHE lienee yksi yhtyeen levytysuran massiivisimpia ja vaikeimmin lähestyttäviä albumeita. Se on helppo nähdä vuoden 2008 Uroborosilla alkaneen kunnianhimoisen progeiluvaiheen huipentumana. Sekavuuteen asti täyteenahdettu albumi tarjoaa edelleenkin ihmeteltävää, joten siinä mielessä The Insulated Worldin odottelu ei ole tuntunut kovin tuskalliselta. Kun albumi nyt kuitenkin on käsillä, on aika ottaa selvää, minkälaisessa maailmassa arvaamattomuudestaan tunnettu ryhmä mahtaa vaeltaa näin vuonna 2018.

Äkkiväärästi anarkistisella metalliriffittelyllä käynnistyvä aloitusraita Keibetsu to Hajimari paljastaa heti ensimmäisen sekunnin aikana sen raakuuden, jota koko albumi edustaa. Poikkeuksellisen rähjäinen ja säröinen kitarasoundi raastaa korvia kuin hiomapaperi. Meluisien kitaroiden alla paukuttavat kakofoniset rummut, ja jotenkin on bassonkin jylinä saatu kaiken alta kuuluviin. Mitään muuta kappale ei sitten Kyon vihaisen ärjynnän ohella sisälläkään. Kaukana muistoissa ovat monikerroksiset syntikkaorkestraatiot puhumattakaan Uroborosin villeistä sitar-kokeiluista. Keibetsu to Hajimari on kuin välinpitämätön keskisormen heristys yhtyeen kolmen aiemman albumin hienostuneelle ja hiotulle progemetallityylille. Samalla se sisältää heviriffittelyä, jonka veroista tarttuvuudessa ja kiinnostavuudessa ei Dir en greyltä ole turhan usein kuultu. Kolmiminuuttinen tykitys ei hengähdä hetkeksikään, vaan runnoo koko kestonsa ammentaen jostain alkukantaisen raivon lähteestä, jota yhtye ei ole vähään aikaan hyödyntänyt.

Näppärästi riffittelevän aloitusraidan vastapainoksi Devote My Lifesta on vaikea löytää yhden yhtä kunnollista kitarariffiä. Shinya paukuttaa tympääntynyttä virvelikomppia, Toshiya taiteilee tyypillisen nerokkaita bassolinjojaan, Kyo huutaa ja kitaristit keskittyvät pääosin dissonoivan metelin tuottamiseen. Kappaleesta tulee mieleen lähinnä äkämystyneiden teinipunkkareiden harjoitussessio autotallissa, mikä ei itse asiassa ole ollenkaan huono juttu. Näin väkivaltaiselta Dir en grey ei ole kuulostanut ainakaan vuosikymmeneen.

Albumia edeltävänä sinkkuna julkaistu Ningen wo Kaburu on ensimmäinen merkki siitä, että yhtye osaa käyttää myös särötöntä kitaraa. Lyhyt intronäppäily on kylläkin lähinnä ylimääräinen koriste kappaleessa, joka perustuu pitkälti särökitaroiden nykivään uusmetalliriffittelyyn. Valitettavan latteat riffit töksähtävät kömpelösti yhtyeelle tyypilliseen melodiseen kertosäkeeseen, joka on sinänsä ihan hyvä, mutta kuulostaa valitettavan paljon innottomalta vanhojen kaavojen toistelulta. Lähinnä kertosäe osoittaa, että Kyon puhdaskin laulu soi edelleen vahvana ja kauniina. Ningen wo Kaburu on albumilla yhden kappaleen kokoinen ikkuna vaihtoehtotodellisuuteen, jossa raihnaisesti ikääntyvä yhtye ei osaa enää muuta kuin tehdä haaleita pastisseja menneisyyden saavutuksistaan.

Celebrate Empty Howls palaa albumin alun punk-meininkiin. Vanha kunnon Kyo viihdyttää koko veikeän laulutyylikokoelmansa mitalta ja kappaleen sovituskin on vaihteeksi vähän pelkkää räyhäämistä moniulotteisempi. Melodioiden ja tarttuvien riffien puutteessa sävellyksestä on kuitenkin melko vaikea saada mitään otetta. Jo 2016 sinkkuna julkaistu Utafumi jatkaa samalla linjalla. Ärjysäkeistöt ja melodinen kertosäe on kyllä naitettu yhteen huomattavasti paremmin kuin Ningen wo Kaburulla, mutta valitettavasti kappaleen sävellyksen kiinnostavuus jättää kaikilla osa-alueilla paljon toivomisen varaa.

Rubbish Heap tuo löysäksi lässähtäneeseen tilanteeseen kaivattua ryhtiä. Raskaaseen riffittelyyn on yhdistetty tyylikkäästi melodisuutta, niin että räminästä saa jopa jotain selvää. Kappaleeseen on päämäärättömän raivoamisen lisäksi ladattu sopiva annos ahdistusta ja epätoivoa. Seuraavana vyöryvä Aka on kuin pidemmälle jalostettu progeversio aggressiivisesta Rubbish Heapistä. Sävellyksen puolesta Aka olisi ollut kotonaan ARCHEllakin. The Insulated Worldin rujo äänimaisema kuitenkin antaa kauniille sävellykselle aivan omanlaisensa ympäristön. Tunnelmallinen, maalaileva sävellys ja räkäisen-brutaali kitarasoundi luovat omituisen ristiriidan, joka saavuttaa huippunsa melkoiseksi suhinaksi äityvässä komeassa kitarasoolossa. Säröttömillä kitaroilla näppäillyt - säkeistöt Toshiyan upeat bassolinjat pohjanaan - ovat kuin virkistävä keidas täyteenahdettujen särökitaravallien puristuksessa.

Albumin noususuhdanteeseen kääntynyt yleistunnelma jatkuu Values of Madnessillä, joka edustaa otsikkoaan ylpeästi. Kieroutuneesti poukkoileva sovitus, oikukas riffittely, hyvät Jpop-kertosäkeet ja yleinen sekoilumieliala vievät mielleyhtymät Withering to Death -aikoihin, joskin Values of Madness päihittää kevyesti suurimman osan mainitun albumin sisällöstä. Downfall jatkaa samaa kahelia kohellusta. Erityisesti kappaleesta jäävät mieleen hauskat tremoloriffit ja hypernopea humppabasso. Tunnelma on erittäin viihdyttävä.

Followers alkaa veretseisauttavalla äänitehosteella, joka saattaa olla Kaoru kokeilemassa käyrätorvea. Tai sitten ei. Joka tapauksessa turmiollisen synkkä tunnelma imaisee väistämättä mukaansa. Säröttömillä kitaroilla näppäiltyjen säkeistöjen painostavuus on käsin kosketeltava ja tällä kertaa kertosäkeessä esiin puskevat särökitaratkin tuntuvat olevan tyylitajuisesti astetta hillitymmällä äänenvoimakkuudella. Kyo voihkii suurella paatoksella sydämensä pohjasta. Korkeimmissakaan nuoteissa ei voi kuulla heikkenemistä, jota ikääntymisen ja vuosikausien kuluttavan äänenkäytön kuvittelisi tuovan muassaan. Hyytävän tunnelman kruunaa salakavalasti sieltä täältä esiin pilkahteleva syntikka. Upea kappale jättää vain kylmän tuulen puhaltamaan kuulijan tyhjäksi siivottuun sieluun.

Keigaku no Yoku alkaa pahaenteisellä kitaranäppäilyllä, josta on vielä vaikea päätellä, mihin suuntaan Followersin jättämien kovien odotusten ikeessä edetään. Pienen tunnelman kasvattelun jälkeen räjähtää käyntiin aavemaisesti Mazohyst of Decadencea muistuttava hidas jyräriffi, joka äityy tosin hetkessä ärhäkäksi thrash-kaahailuksi. Kappale suhailee mielivaltaisesti näiden tunnelmien välillä aivan yhtä raikkaan ja intoutuneen kuuloisesti kuin yhtyeen debyytillä aikoinaan. Äkäisyys, outous ja ahdistus ovat aina olleet DIR EN GREYn viehätyksen kulmakiviä. Keigaku no Yoku sisältää roppakaupalla niitä kaikkia.

Samanlaista hitaan myllerryksen ja vauhdikkaan mätkimisen jännittynyttä vuoropuhelua jatkaa myös Zetsuentai, joka muuten on albumin ainoa yli viisiminuuttinen kappale. Jopa yli seitsenminuuttiseksi pitkitetty kyhäelmä haiskahtaa ehkä hieman väkisin ”eepokseksi” venytetyltä. Missään nimessä kappale ei ole mitenkään vastenmielinen eikä edes oikeastaan tunnu erityisen ylipitkältä. Se vain ei vedä melodioiden iskevyydessä, tunnelmallisuudessa eikä kekseliäisyydessä vertoja albumin huippuhetkille. Jonkinlaista uutta Vinushkaa tässä on selvästi haettu, mutta lopputulos jää vähän hailakaksi.

Albumin päättää komeana musiikkivideonakin julkaistu Ranunculus. Kyseessä on sangen tyypillinen DIR EN GREY -voimaballadi ilman sen suurempia yllätyksiä: ei takuulla uran heikoimmasta muttei missään nimessä parhaastakaan päästä. Piano ja jouset tuovat vähän väriä albumin yksitoikkoiseen äänimaailmaan. Harmi kyllä sinänsä nätti sävellys kärsii erityisen paljon albumin brutaalista kitarasoundista. Lopputulos on vähän samanlainen kuin jos yrittäisi sytyttää pöytäkynttilät liekinheittimellä. Sitä ei oikeastaan voi sanoa erityisen kauniiksi. Albumi ei olisi erityisemmin kärsinyt Ranunculusin poisjättämisestä, mutta eipä harmiton pieni balladi toisaalta sen kummemmin ärsytäkään. Toivottavasti yhtye tajuaa tehdä tästä jonain päivänä akustisen sovituksen.

Ensimmäisillä läpikuunteluilla The Insulated World kuulosti melko lattealta ja mitäänsanomattomalta. Minkäänlaista tarttumapintaa oli vaikea löytää, ja albumin väsyttävän rujo äänimaailma tuntui todella luotaantyöntävältä. Vähitellen sävellykset kuitenkin alkavat paljastaa nerokkuuttaan. Se voi vaatia ARCHEn maailmassa viihtyneiltä korvilta hieman totuttelua uuteen karuun maisemaan, mutta totuttelu maksaa kyllä vaivansa. Ei albumin tuotantoa silti voi aivan ehdoitta kehua, vaikka räkäinen hardcore-asenne sinänsä onkin ihan hauskaa vaihtelua yhtyeen viimeaikaiseen linjaan. Paikoin kitarasoundia olisi ollut syytä kesyttää ja yksinkertaisesti vähentää soiton voimakkuutta tietyissä strategisissa kohdissa. Ranunculus on selvin yksittäinen esimerkki täydellisestä tyylitajun unohtamisesta äänituotannon suhteen. Aka ansaitsee myös tulla mainituksi tässä yhteydessä. Vaikka kohisevat kitaravallit tavallaan pukevatkin kappaletta, ei viimeisissä kertosäepaisutteluissa voi kuin unelmoida siitä, miltä kiehtovan oloiset kitarasovitukset kuulostaisivat, jos niillä vain olisi vähän enemmän tilaa kuulua.

Kaikkein tärkein eli kappalemateriaali on The Insulated Worldilla kuitenkin pääosin hyvässä kuosissa. Räjähtävän aloituskaksikon jälkeen tarvotaan uhkaavassa kolmen keskinkertaisen rallin suossa, minkä jälkeen albumi kuitenkin on kappale kappaleen jälkeen erittäin jännittävää kuunneltavaa ja täynnä hienoja oivalluksia. Yksittäiseksi huippuhetkeksi kohonnee Followers, joka kestää vertailua minkä tahansa DIR EN GREYn parhaista parhaimpien kappaleiden kanssa. Näin ollen voinee sanoa, ettei yhtye kymmenennellä albumillaan juuri paljasta merkkejä luomisvoiman ehtymisestä tai tylsistymisestä. Lisäksi jäsenten soitto ja laulu tuntuu sujuvan moitteetta ja innostuneesti. Tästä on hyvä jatkaa entiseen malliin: uskaliaasti ja arvaamattomasti.