Arkistojen kätköistä: Kicell Ranskassa

Vuonna 2009 tapasimme pop folk -bändi Kicellin heidän Nîmesin-keikkansa jälkeen. Keskustelimme duon kanssa heidän alkutaipaleestaan, kokemuksistaan New Yorkissa ja hiljattain myös Ranskassa, sekä siitä, millaisia suunnitelmia heillä on tulevaisuuden varalle.

Ensiksikin, hei ja kiitos tämän haastattelun mahdollistamisesta. Olemme seuranneet uraanne useamman vuoden ajan ja olemme todella innoissamme tulostanne Ranskaan. Voisitteko aivan aluksi esitellä itsenne lukijoillemme, jotka eivät välttämättä vielä tiedä teistä?

Takefumi: Hauska tutustua, me olemme Kicell, kahden veljeksen muodostama bändi. Minä olen vanhempi. Musiikkimme on melko rauhallista ja pehmeää. Kiinnitämme huomiota laulun tärkeyteen. Sen lisäksi meidän äänemme ovat samanlaisia ja sointuvat täydellisen harmonisesti yhteen. Vaikka lyriikkamme ovat japaniksi, yritämme luoda kaikkia koskettavia melodioita. Me molemmat sävellämme, ja kaikkein tärkeintä on välillämme vallitseva synergia, joka mitä luultavammin erottaa meidät muista samanlaista musiikkia soittavista bändeistä.

Tomoharu: Sävellyksiemme välillä on kuitenkin eroavaisuus. Äänissämme on myös joitakin erikoisuuksia. Nämä pienet erot antavat mielenkiintoisen kontrapunktin musiikkiimme.

Miten ajauduitte musiikin pariin ja mitä olette puuhanneet ennen Kicellin perustamista?

Takefumi: Minä soitin lukioaikoinani metallibändissä koulukavereiden kanssa. Soitin kitaraa, mutten laulanut vielä silloin. Sitten perustin Kicellin Tomoharun kanssa vuonna 1999.

Metalli on kyllä täysin erilaista nykyiseen tuotantoonne verrattuna. Miten tämä kehitys tapahtui?

Takefumi: Halusin laulaa, mutta tajusin, ettei metallimusiikki ole välttämättä sitä, mikä sopisi äänelleni. Jälkikäteen lainasin ystävältäni kasettinauhurin ja aloitin kerrostamaan ääntäni samalla kun soitin kitaraa. Kun halusin keikkailla, tajusin että helpointa olisi pyytää veljeäni mukaan, sillä hänen äänensä oli sitä, mitä halusin toiseksi ääneksi musiikkiin. Niin Kicell syntyi.

Musiikkinne on yleensä täynnä melankoliaa tai tuo mieleen jonkin nostalgisen tunteen jostakin toisesta paikasta tai ajasta. Mistä saatte inspiraationne?

Takefumi: Nostalgia todellakin on yksi motiiveistani, yritän työstää sitä niin lyriikoissa kuin sävelmässäkin. Kiinnitän huomiota myös soundin rakenteeseen. Pidän esimerkiksi todella paljon tunnelmallisten soundien äänittämisestä kasettinauhurilla. Nuo nauhat inspiroivat minua osittain. Niiden lisäksi saan inspiraatiota unistani tai lapsuuden muistoistani; noista epäselvistä tunteista, joita minulla oli toisena aikana ja jotka saivat tuntemaan oloni hyväksi. Inspiroidun myös paljon rakastamastani musiikista, matkoistani, vierailemistani eri paikoista. Tämä kaikki toimii sen ansiosta, että jaamme Tomoharun kanssa kaikki nämä kokemukset. Olemme käyneet samoilla paikoilla ja omaamme samoja muistoja.

Miten kirjoitatte sanoituksenne?

Takefumi: Sammutan valot kirjoittaessani. En tosin ole täydellisessä pimeydessä, pitäähän minun nähdä, mitä teen (nauraa). Yleensä sävellämme ensin, sitten kopioin demon kannettavaan soittimeeni ja pohdin sanoituksia junassa, bussissa tai kävelyllä. Yleensä en pysty kirjoittamaan aamuisin, sillä ympärilläni on silloin liikaa liikettä tai melua.

Tomoharu, soitat myös sahaa, joka ei ole täysin yleinen soitin. Mistä sait idean lisätä sellaisen äänen sävellyksiinne? Halusitko aiheuttaa jonkin tietyn tunteen kuulijassa?

Tomoharu: Ajattelin vain, että sen soittaminen olisi mielenkiintoista. Sen soundi ei ole täysin rouhea, voimme tavallaan kuulla ihmisäänen siinä. Mielestäni se sekoittuu hyvin Kicellin musiikkiin. Pidän tästä soittimesta erityisesti siksi, että sen käsittely ei vaadi liikaa tarkkuutta, eikä paljoa harjoittelua (nauraa). Kansaissa, lapsuudenseuduillamme, on yhä paljon sahaa soittavia ihmisiä.

Olette syntyneet ja kasvaneet Kiotossa, mutta muutitte Tokioon vuonna 2000. Mikä oli syy muuttoon?

Takefumi: Suurin osa levy-yhtiöistä on Tokiossa. Soitimme parin vuoden ajan Kansain alueella, Kiotossa ja Osakassa. Sitten meitä pyydettiin siirtymään major-yhtiölle ja tulemaan Tokioon. Se oli kaukana ja olisi maksanut meille paljon, jos olisimme reissanneet edestakaisin, joten mielestämme muutto oli paras ratkaisu. Soitimme muidenkin bändien kanssa Kiotossa, emmekä olleet innoissamme muutosta pääkaupunkiin, mutta muutto oli meidän parhaaksemme. Se oli myös tilaisuus asua yksikseen.

Vuonna 2005 Takashi Murakami pyysi teitä esiintymään Little Boy -tapahtumassa New Yorkissa. Tunsitteko tämän artistin entuudestaan? Miten reagoitte ajatukseen ulkomailla esiintymisestä?

Takefumi: Vuotta ennen esiintymistä Takashi Murakami juonsi Tokiossa radio-ohjelmaa, johon meidät kutsuttiin vieraiksi. Sillä tavoin saimme tilaisuuden tavata hänet. Soitimme myös yhdessä hänen näyttelyssään, joka oli kuin suuret juhlat. Sen jälkeen saimme tämän tilaisuuden seurata häntä New Yorkiin. Tämä konsertti oli ensimmäinen kertamme ulkomailla, ja olimme todella huolissamme siitä, ymmärrettäisiinkö sanoituksiamme. Me jopa pohdimme niiden kääntämistä ja niiden lisäämistä näyttelyn ohjelmaan, vaikkemme ole kauhean hyviä englannissa. Mutta Takashi Murakami kertoi meille sanoitusten olevan hyviä juuri sellaisenaan, japaniksi. Yleisön reaktio oli lopulta todella hyvä. Olisi ollut mielenkiintoista laulaa englanniksi, jos olisimme vain uskoneet itseemme enemmän. Mutta tajusimme, että käyttämämme kielen tulisi pysyä japanina.

Mitä tulee toiseen kysymykseenne, sanoisin, että ulkomaalainen yleisö on paljon eloisampi reagoimaan verrattuna hillitympään japanilaiseen yleisöön. Huomasimme heidän pitävän musiikistamme, sillä he reagoivat jopa kesken kappaleen, aivan kuin jazzbändien soolo-osuuksien jälkeen. Meistä ei tuntunut siltä, että teimme mitään ihmeellistä, mutta reaktiot olivat todella positiivisia. Olimme siitä todella mielissämme.

Soitatte toisinaan kolmannen jäsenen, kosketinsoittaja Emerson Kitamuran, kanssa. Milloin hän liittyi Kicelliin?

Takefumi: Hän liittyi yhtyeeseen vuonna 2003.

Mitä hän toi musiikkiinne?

Takefumi: Menimme katsomaan Emersonin soolokeikkaa nimeltä Emersolo. Hän soitti urkuharmoniaa sekä esitti vanhanaikaista beatboxia. Tuollainen musiikki oli mielestäni todella henkilökohtaista, pidin sitä mahtavana. Halusin soittaa yhdessä hänen kanssaan. Kicell esiintyy toisinaan duona, joskus myös triona, mutta minusta tuntuu siltä, että annamme musiikillemme enemmän herkkyyttä, kun olemme kolmistaan. Emme voi välittää keikoilla moniakaan asioita, joita teemme ollessamme levytysstudiolla kahdestaan – mahdollisuudet ovat kuitenkin paljon suuremmat, kun Emerson on kanssamme. Hän onnistuu sulautumaan kahden veljeksen väliseen yhteyteen. Välillämme on suuri ikäero, jonka takia pidämme häntä setänämme. Hän on todella tärkeä meille.

Soitatte tänään Nîmesin Lex-festivaaleilla. Miten saitte tämän mahdollisuuden?

Takefumi: Kun esiinnyimme Emersonin kanssa Tokiossa, Franck Stofer oli paikalla. Hän oli siellä toisen bändin takia, mutta musiikkimme on täytynyt tehdä vaikutus häneen, sillä hän lähetti meille sähköpostia ja kutsui meidät esiintymään biennaaliin.

Mitä ajattelitte tästä tarjouksesta silloin?

Takefumi: Kuulimme silloin ensimmäistä kertaa Lexistä. Olimme todella mielissämme siitä, että saimme uuden tilaisuuden ulkomailla esiintymiseen. Tomoharu oli vieraillut Pariisissa kerran aiemmin. Hän todella rakastaa Pariisia (nauraa). Kyllä, olimme mielissämme Ranskaan saapumisestamme.

Millaisia tuntemuksia teille jäi viimeiltaisesta keikasta ja ranskalaisesta yleisöstä?

Takefumi: Aluksi olin todella stressaantunut. Esiinnyimme viimeisenä, joten ajattelin kaikkien olevan siinä vaiheessa jo humalassa ja metelöivän. Mutta yleisö kuunteli meitä todella rauhallisena ja jakoi tunteensa kanssamme, mutta aivan eri tavalla kuin New Yorkissa. Kaikki kuuntelivat minua tarkasti silloinkin, kun puhuin kappaleiden välissä. Ranskalaiset ovat mielestäni todella mukavia (nauraa).

Aiotteko palata pian takaisin Ranskaan tai Eurooppaan?

Takefumi: Kyllä, se on projektimme. Eilen Franck Stofer kertoi meille, että meidän pitäisi tulla tänne uudestaan (nauraa). Luotamme tähän. Haluaisimme palata tänne takaisin heti, kun vain saamme siihen mahdollisuuden.

Mitä uusia tavoitteita haluatte saavuttaa tulevaisuudessa?

Takefumi: Me molemmat haluaisimme jatkaa keikkailua ja musiikin tekoa pitkän aikaa - siihen asti, kunnes olemme viisikymppisiä tai vanhempia. Nyt olemme äänittäneet viisi levyä, ja mielestäni jokainen julkaisu on ollut edellistä parempi. Olisi hienoa, jos pystyisimme jatkamaan tätä jonkin aikaa. Haluaisin myös, että jostain kappaleestamme tulisi hitti, jotta meidän ei tarvitsisi huolehtia rahasta (nauraa). Mutta luulenpa, että kuka vain voi samaistua siihen toiveeseen (nauraa).


JaME kiittää Sonore-levy-yhtiön johtajaa Franck Stoferia, Lexin taiteellista johtajaa Antoine Chossonia, Nimesin teatterin pressiedustajaa, kääntäjäämme Satoko Fujimuraa sekä totta kai Kicelliä tämän haastattelun mahdollistamisesta.