LOUDNESS - RISE TO GLORY

Japanin kansainvälisesti menestyneimmistä metalliyhtyeistä X JAPAN on viime aikoina säihkynyt parrasvaloissa muun muassa elokuvaprojektin merkeissä. Samaan aikaan LOUDNESS on kaikessa hiljaisuudessa keskittynyt työstämään uransa 27. studioalbumia, tammikuun 26. päivä julkaistavaa RISE TO GLORYa. Hämmästyttävän työteliäs yhtye ei uudella levyllään osoita minkäänlaisia laiskistumisen merkkejä. Toisaalta mitään uusiakaan temppuja ei ole kuulijakunnan laajentamiseksi keksitty. RISE TO GLORYlla taotaan taas kerran raskasta rautaa, kuten vain mestareista kokeneimmat osaavat sitä takoa.

Albumi sisältää 13 täysin uutta LOUDNESS-viisua, melko tarkkaan tunnin verran musiikkia. Lisäksi levyn Eurooppaan ja Amerikkaan suunnatut versiot sisältävät bonus-CD:nä Japanissa vuonna 2016 julkaistun Samsara Flight -albumin, joka koostuu vanhojen kappaleiden uudelleennauhoituksista. Näitä hittiuusintoja on niin ikään 13 kappaleen ja reilun tunnin verran. Kuunneltava ei siis tuplalevyltä ihan hevin lopu kesken. On myös ilo huomata, että riittoisa kuunneltava on pääosin hevimetallin parasta ykköslaatua niin sävellyksellisesti ja sovituksellisesti kuin ilmaisunkin puolesta.

Äänimaailman osalta RISE TO GLORY on mielenkiintoinen kumarrus 1980-luvulle. Koko levyä leimaa ilmava ja avoin, todella liven kuuloinen soundi. Paikoin kitararaitoja soi yhtyeen nelihenkisen kokoonpanon keikkasoundille uskollisesti vain yksi. Tämä saa levyn kuulostamaan nykymittapuulla paikoin suorastaan autiolta. Niin autiolta, että moni nykypäivän hevituottaja ei olisi voinut vastustaa kiusausta täyttää tilavia taajuusalueita ylimääräisillä kitaravalleilla ja ties millä täytepörinällä. Tosiasiassa RISE TO GLORYn retrohenkinen soundiratkaisu kuitenkin toimii erittäin hyvin lähes koko albumilla. Ainoastaan joissain kohdin kitaroiden vaihtelevan tasoiset vintage-säröt jäävät liian ponnettomiksi. Erityisesti levyn nopeampaa ja aggressiivisempaa osastoa edustavat kappaleet olisivat saaneet arvokasta lisäpotkua vähän tuhdimmista äänimuureista.

Akira Takasakin leikitellessä kitarasoundeillaan kantaa Masayoshi Yamashitan mestarillinen basso tärkeää vastuuta albumin soinnin tukevuudesta. Tämän tiedostaneena yhtye onkin nostanut basson miksauksessa ilahduttavan pintaan. Rummut puolestaan lätkyvät levyllä miellyttävän orgaanisesti, mutta eivät mitenkään erityisen raskaasti. Kaiken kaikkiaan albumi kuulostaa ilmavalta ja taiten miksatulta. Henkevällä soundillaan se tuo virkistävän tuulahduksen nykypäivän metallimusiikissa tyypilliseen tunkkaiseen äänekkyysmaniaan.

Kappalemateriaalin puolesta ei RISE TO GLORY ala kovin ruusuisissa merkeissä. Epämääräinen ja merkityksettömältä tuntuva jammailuintro 8118 ei ole niitä tunnelmaa nostattavimpia albumi-introja. Lisäksi introa seuraava varsinainen avausraita Soul on Fire on sävellyksenä yksi levyn tylsimpiä kappaleita. Laiskanpulskeine tempoineen ja melkoisen tylsine riffeineen se kuulostaa juuri siltä, miltä kyyninen kuulija voisi LOUDNESSin ikäisen metalliveteraanin odottaakin kuulostavan. Vasta kolmas raita I'm Still Alive osoittaa otsikkonsa väittämän todella pätevän yhtyeeseen. Miellyttävästi Megadethin mieleen tuovalla riffiarsenaalilla varustettu kappale seikkailee onnistuneesti äkeän rässikaahauksen ja groovaavan päänpaukutuksen välillä. Ainoa kauneusvirhe on käsittämätön fadeout-lopetus, joka osoittaa olevansa aivan yhtä huono ratkaisu vauhtimetallissa kuin missä tahansa muussakin musiikkitaltioinnissa.

Ristiriitaisesti alkanut albumi osoittaa lopulta kallistuvansa kappalemateriaalin puolesta positiiviselle puolelle. Massive Tornado edustaa I'm Still Aliven ohella levyn äkäisintä ja vauhdikkainta antia. Itse asiassa näiden tyylisiä kappaleita olisi hyvin voinut olla vielä lisääkin, sen verran komeasti taittuu vanhoilta parroilta vauhtihurjastelu. Vaan eipä albumin keskitempoisemmassakaan tarjonnassa ole valittamista. Go for Broke, The Voice ja Why and for Whom nojaavat kukin todella komeisiin ja mieleenpainuviin melodioihin. Viimeisenä mainitun pompöösi kertosäe on puhdasta AOR:ää, kun taas The Voice on oikea karheansiirappisen heviballadin malliesimerkki. Nimibiisi Rise to Glory summaa albumin parhaat ominaisuudet ehkäpä parhaiten. Vahvat melodiat, monipuoliset sovitukset ja progressiiviset kappalerakenteet yhdistettynä mukaansatempaavaan hevimetallienergiaan on LOUDNESSin menestyksen resepti ja ihan hyvä tavoitelista kenelle tahansa aloittelevalle metallibändille.

Kuunteluiden myötä albumilta ei oikeastaan paljastu kovinkaan montaa heikkoa yksittäistä kappaletta. Täytyy kuitenkin sanoa, että kokonaisuutena materiaalia on vähän liikaa eikä kaikkien kappaleiden sovituksia olla ehkä mietitty ihan loppuun asti. Monet kappaleista kestävät 5–6 minuuttia eikä näitä pituuksia ole aina täytetty kovinkaan monipuolisilla sävellyksillä. Tyhjäkäynnistä kärsivät varsinkin Until I See The Light, Why And For Whom ja eritoten päätösraita Let's All Rock. Hitaasti tylsiä kierrätysriffejä runnovan, melko teennäiseltä kalskahtavan viisun ”Let's go crazy” -kehoitukset eivät juuri herätä innostusta. Paljon mielummin levyn olisikin päättänyt toiseksiviimeiseen Rainiin, jonka paatoksellisesti jyräävä heviblues tuo hyvällä tavalla mieleen Ronnie James Dion 2000-luvun sooloalbumit. Yleisesti ottaen kappalerakenteissa olisi voitu noudattaa hyvin toimivan Kama Sutra -instrumentaalin reseptiä. Levyn ainoa alle neliminuuttinen kappale sisältää hauskoja vänkyräriffejä, yllättäviä tahtikäännöksiä ja rumpusoolon. Enemmän vähemmässä ajassa on usein ihan toimiva kaava perinnemetallipuuhasteluissa. Albumikokonaisuuden ja joidenkin sovitusten löysyys voidaan kuitenkin melko turvallisin mielin laittaa yhtyeen veteraanistatuksen piikkiin. Vanhenevien rokkiyhtyeiden laiskistumisesta ja maneereilleen sokeutumisesta on maailmalla huomattavasti LOUDNESSia pahempiakin esimerkkejä.

Itse tekijämiehet ovat levyn perusteella todella kovassa iskussa. Kirkkaimpaan valokeilaan nousevat luonnollisesti kitarasankari Akira Takasaki ja kultakurkku Minoru Niihara. Erityisesti Niihara osoittaa vain parantuneensa vuosien myötä. Iän mukanaan tuoma karheus lauluäänessä tuo yhtyeen ilmaisuun karismaa ja vakuuttavuttaa, jonka veroista 1980-luvun tuotoksilta on turha hakea. Vaikka jotkut rääkynät kuulostavatkin hieman kireiltä, taittuvat silti korkeatkin nuotit vanhalta tekijältä edelleen komeasti. Takasaki puolestaan tarjoaa tuttuun tapaan leuat loksauttavia sooloilunumeroita, joissa ei sinänsä tosin ole mitään kovin uutta. Albumia kuunnellessa ei voi välttyä tunteelta, että pitemmän päälle kitarataiturin metkut alkavat hieman toistaa itseään. Monissa kappaleissa ylimääräistä löysää kestoa olisikin saatu karsittua rajoittamalla käsistä lähteviä kitarasooloja. No Limitsin ytimekäs ja mainiosti kappaleen teemaa tukeva soolo osoittaa hienosti, että hyvät edellytykset tyylikkääseen itsehillintään ovat ainakin periaatteessa olemassa.

Rytmipuolella ei voida liikaa ylistää Masayoshi Yamashitan kirkasta bassosoundia ja viehätysvoimaa tihkuvaa soittoa. On paljolti Yamashitan luoman kaunistelemattoman vähäeleisen ja varman bassoperustan ansiota, että levy kuulostaa niin hyvältä kuin kuulostaa. Kontrastina yhtyetovereihinsa jää ”uusi jäsen” Munetaka Higuchi levyllä hieman varjoon. Vuonna 2009 joukkoon liittynyt rumpali hoitaa oman osuutensa tasaisella varmuudella onnistumatta kuitenkaan herättämään mitään kovin suuria tunteita soitollaan.

RISE TO GLORYn länsiversion bonus-CD on tosiaan Japanissa täysin itsenäinen julkaisunsa. 13 tälle albumille uudelleennauhoitettua kappaletta on valikoitu yhtyeen taiteellisesti kiistanalaista Amerikan-valtausta edeltäneiltä neljältä albumilta. Minkäänlaista koherenttia kokonaisuutta nämä kappaleet eivät muodosta, vaan pikemminkin tarjonta vastaa jotain levy-yhtiön kyhäämää sekasalaattikokoelmaa. Mukana on todellisia helmiä (Street Woman, Black Wall, Devil Soldier) kuin myös joltisen heikkoja esityksiä (Loudness, Angel Dust, Road Racer).

Alun perin 1980-luvun enemmän ja vähemmän suttuisilla soundeilla ilmestyneet kappaleet on päivitetty 2000-luvun kirkkauteen, minkä toimenpiteen suotavuudesta riittänee vahvoja mielipiteitä suuntaan kuin toiseenkin. Kovinkaan 2000-lukuiselta metallilta ei tämän bonus-CD:nkään äänimaailma tosin kuulosta, mikäli 2000-luku samaistetaan paksuihin digisärökitaravalleihin ja täyteen ahdettuihin taajuusalueisiin. Paikoin Takasakin raa'at retrosäröt römyävät hyvän maun tuolla puolen, mutta pääosin bonuslevykin on tuotannollisesti miellyttävää kuunneltavaa. Basso on miksattu vielä kovemmalle kuin RISE TO GLORYlla, mitä kaikki Yamashitan ihailijat osannevat arvostaa. Parhaiten uudelleennauhoitusten relevanssin ymmärtääkin uuden selkeän miksauksen nojalla. Vaan kyllä yhtyeellä tuntuu olleen oikeasti hauskaakin vanhoja tekeleitään muistellessa ja kaikenlaisia pieniä uusia sovitustäkyjä kokeillessa. Myös Niiharan lauluäänen hyvänlaatuinen ikääntyminen tuo merkittävän mausteensa näihin uudelleennauhoituksiin. Se, voiko alkuperäistä sitten lopulta mikään voittaa ja voiko tällaista uudelleenlämmittelytouhua ensinkään hyväksyä, jääköön itse kunkin henkilökohtaiseksi pohdittavaksi. Ainakin ilmaisena bonuslevynä tämä Samsara Flight tuskin jättää valittamisen varaa. Huomattavasti köykäisemmilläkin kylkiäisillä on kuluttajia houkuteltu.

LOUDNESS on jo siinä vaiheessa uraansa, ettei mitään metallikunniaan nousemista tarvitse enää erikseen tavoitella. Yhtye on oman gloriansa jo aikaa sitten ansainnut. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö vanhojen saavutusten hohteen kunniakkaassa ylläpitämisessä olisi täysi työ. Juuri tämän työn menestyksellisyydestä antaakin LOUDNESS uusimmalla albumillaan väkevän näytön. RISE TO GLORY on ensiluokkaista perinneheviä täynnä hyviä ideoita ja raikkaita toteutuksia. Rutinoitunutta väkisinvääntöä ei ole havaittavissa juuri lainkaan. Päin vastoin muusikoiden riemukas vapautuneisuus kuuluu levyltä vahvana. Ajoittain tämä innostuneisuus ilmenee kappaleiden levinneinä rakenteina ja pieninä laatuvaihteluina. Se, mikä jämptin albumikokonaisuuden hallinnassa on menetetty, on kuitenkin voitettu rehdissä antaumuksellisuudessa ja väkevässä ammattitaidossa.

Vanhoille LOUDNESSin ystäville levy tuskin tuottaa pettymystä. Vanhoja kappaleita sisältävän bonus-CD:n ansiosta tätä julkaisua voi kuitenkin suositella myös erinomaisena tutustumispakettina niille, jotka eivät tätä japanilaisen metallin ahkeraa raatajaa vielä tunne.