Versailles - Gloria 27.01.2017

Paljon on vettä ehtinyt suihkulähteissä virrata siitä, kun Versailles'n palatsissa asustelivat valtakunnan mahtavimmat miehet ja naiset. Paljon on myös ehtinyt tapahtua Japanin oman Versailles'n historiassa, vaikka huomattavasti pienemmistä aikajaksoista heidän yhteydessään puhutaankin. Monesti joutuu hämmentymään muistaessaan, että tämä japanilaisen barokkihevin suurnimi perustettiin vasta 2007. Alle kymmenen vuoden mittaiseen uraan on ehtinyt mahtua jo neljä studioalbumia, yhden jäsenen ennenaikainen kuolema ja kolmen vuoden tauko. Nyt, Herran vuonna 2017, yhtye kurkottaa pimeän keskiajan jälkeen jälleen kohti antiikkinsa luomisvoimaa. Tehköön rahvas tietä ja kumartakoon: Versailles on täällä taas.

Tammikuisena (sää: miellyttävän keväinen) iltana kulttuuriareena Glorian edessä käy hyvin selväksi, että paluun tehneitä sankareita on odotettu hartaasti. Sisäänpääsyä vartovien ihmisten jono kiemurtelee huomiotaherättävän pitkänä hyvissä ajoin ennen ovien avautumista. Jännityksen voi helposti aistia ilmassa. Paikalla on uteliaiden perjantaikävijöiden ja viileän analyyttisten reportterien lisäksi paljon faneja, jotka ovat tulleet todistamaan rakastamansa yhtyeen paluuta. Jonon tuskallisen hidas vetävyys jännittää tunnelmaa entisestään. Vihoviimeisinä sisään päässeet ehtivät konserttisaliin vain muutamaa minuuttia ennen soiton alkamista. Pidempikään valmistautumisaika ei ehkä olisi ollut jo jonkin verran värjöttyneille jumbojonottajille pahitteeksi, mutta onhan toisaalta aika rahaa ja tehokkuus aikamme arvostetuimpia hyveitä.

Tyhjiä nurkkia ei Glorian salissa konsertin aikana näkynyt, joskaan kukaan yleisöstä ei myöskään näyttänyt olevan välittömässä tukehtumisvaarassa. Yleisömäärä oli siis tilaan nähden niin esiintyjille kuin esityksen seuraajillekin kaiketi melko optimaalinen. Ääntä väkijoukosta lähti kuin hovikaartin eliittijoukoista. Versailles'n koreiden prinssien ja prinsessan astuessa lavalle oli tervehdysten voima tyrmäävä, mistä yhtye nauttikin täysin rinnoin. Lavalle saapuminen tapahtui kiireettä pitkän kaavan mukaan, jäsen kerrallaan juhlavan taustamuusikin pauhatessa. Vaikka seremonia tuntui suorastaan ylipitkältä, ei yleisön meuhka ottanut millään laantuakseen sen aikana. Tämä oli näyttävä osoitus siitä, että lavalla oli nyt isoja tähtiä.

Kun intromuodollisuudet sitten viimein oli saatu hoidettua, oli varsinaisen musiikkielämyksen aika alkaa. Ensimmäisenä hämmästyksen aiheena iski tarkkaajan tajuntaan huomattavan hiljainen äänenvoimakkuus. Yleisön huutaessa ja aplodeeratessa oli yhtyeen soitto jäädä kuuluvuudessa uhkaavasti toiseksi. Toinen hämmentävä, ja harmittavakin, seikka oli sanalla sanoen epäonnistunut miksaus. Erityisen kummastuttavaksi asian tekee se, että bändillä näytti olevan omaa kiertuehenkilökuntaa mukana miksaustehtävissä, mikä ei ole täällä päin käyvillä Japanin-vierailijoilla aina mikään itsestäänselvyys. Oli syynä sitten vähäpätöisempi tai perustavanlaatuisempi huolimattomuus, koko konsertin ajan äänimaailmaa salissa hallitsivat lähinnä rummut ja basso. Kitaroita ei kuulunut juuri lainkaan paitsi sooloissa, jotka kyllä onneksi puskivat itsensä selkeästi esiin. Laulun kuuluvuus oli vaihtelevaa, mihin osaltaan saattoi vaikuttaa myös se, ettei Kamijo kuulostanut suoritusteknisesti olevan aivan elämänsä parhaassa vedossa. Nauhalta soivat orkestraatiot ja ajoittaiset taustalaulut, jotka tukivat soittoa käytännössä koko setin ajan, eivät olleet sen kovemmalla kuin muukaan soitto. Hyvää tässä oli se, että nauhat eivät peittäneet elävää soittoa häiritsevästi. Huono puoli oli se, että paikoin koko nauhojen käyttö olisi oikeastaan ollut aivan yhdentekevää, kun niitä ei mitenkään merkittävästi pystynyt kuulemaan. Jos oivalsi siirtyä konserttisalista aulan puolelle, saattoi kitarariffeistäkin päästä jo jonkin verran jyvälle. Muussa tapauksessa oli niiden kuuleminen valitettavan hankalaa.

Vaan harvoinpa huono miksaus on ennenkään rokkikeikkaa täysin pilannut. Ja tässä tosiaan viitataan rokkikeikalla hurmokselliseen rytmiriittiin, jossa räkä roiskuu ja levottomat jalat pogotaan paltuksi. Glorian kaltaisessa klubiympäristössä nousee mielenkiintoisella tavalla esiin Versailles'n kaksi hyvin erilaista puolta. Yhtäältä kyseessä on elegantti, perfektionistinen ja kliinisesti tuotettu hienosteluhevibändi, jota kuullaan virallisilla albumijulkaisuilla. Sitten on toisaalta tämä raa'asti rokkaava, yleisön kanssa elävästi vuorovaikuttava rock-yhtye. Lavaesiintyminen ei nimittäin kankean näköisistä kostyymeistä huolimatta latistunut missään vaiheessa pönötykseksi. Kamijo on äärimmäisen karismaattinen keulakuva, joka piti hyvin yleisön otteessaan, mutta muukaan yhtye ei jäänyt statisteiksi. Eritoten kitaristiparivaljakko Teru ja Hizaki olivat koko konsertin ajan vahvasti läsnä ja hyvässä kontaktissa yleisön kanssa siitäkin huolimatta, etteivät jatkuvasti olleet juoksentelemassa ympäri lavaa. Tietysti tätä reteää rokkaavuutta olisi voinut alleviivata vähän vähemmälläkin kuin kolhon rummunpaukutuksen ja turpean bassotuuttauksen dominoimalla kellarisoundilla. Vaan tulipahan ainakin selväksi, että Versailles ei koostu pelkästään studiossa samppanjaa lipittävistä koppavista kuninkaallisista vaan varteenotettavista ja ammattitaitoisista rock-muusikoista. Ja mainittakoon nyt vielä, että ei bassolinjojenkaan kuuntelussa sinänsä mitään tuskastuttavaa ollut. Lavalla hieman matalampaa profiilia pitäneen Masashin soitto oli teknisesti taidokasta ja täynnä mielenkiintoisia vivahteita, joita oli ilo seurata.

Musiikillisesti Versailles on aika pitkälti yhden genren yhtye. Kaksituntisen keikan aikana tämä kävi hyvin selväksi, kun suhteellisen kaavamaisesti etenevät ja samoja koukkuja toistelevat kappaleet seurasivat liukuhihnamaisesti toisiaan. Yhtyeen vannoutuneet ihailijat taatusti saivat juuri sitä, mitä olivat tulleetkin katsomaan, mutta tuotantoa vähemmän tuntevalle äityi biisipotpuri ajoittain puuduttavaksi. Tosin yhdessä kappaleessa rytmi perustuikin yllättäen pompöösin powermetal-jyräyksen sijaan trendikkääseen pomppuhevi-grooveen; yksityiskohta, joka on hyvä muistutus siitä, että bändi lukeutuu joissain luokitteluissa visual kei -kategorian alle. Parissa kappaleessa oli ”akustisia” suvantovaiheita, joita olisi suonut hyödynnettävän enemmänkin soinnin monipuolistajina. Sitä en osaa sanoa, lienivätkö nämä raikkaina yksityiskohtina mieleen jääneet muruset kenties otteita uudesta tuotannosta. Ainakin tulevalta albumilta kuultiin nimibiisi Lineage, joka esiteltiin encoressa. Kyseisen kappaleen popikas kertosäe oli setissä kuin spitaalinen peilisalissa, mikä tavallaan toi, joskin maltillisen annoksen, virkistävää kontrastia yhtyeen yksipuolisehkoon musiikilliseen ilmaisuun.

Osaltaan siihen, että ummikolla saattoi välillä aika käydä pitkäksi, vaikutti tietysti jo kosolti parjattu lässähtänyt livemiksaus. Studioversioina Versailles'n kappaleet ovat täynnä kiehtovaa kitaratyöskentelyä, mutta tässä konsertissa tuosta runsaudensarvesta kuultiin lähinnä vain soolot. Ne tosin olivatkin kertakaikkisen hienoa kuultavaa. Lavalta huomasi hyvin, että Teru ja Hizaki ovat tehneet jo vuosien uran yhdessä ja täten hioutuneet dynaamiseksi ja todella vahvaksi kitarakaksikoksi. Kummallakin on selkeästi toisesta tunnistettava persoonallinen tyylinsä, mikä nousi hienosti esiin vuorottelevissa soolotaisteluissa. Periksi antamattomien kitararitareiden turnajaisten seuraaminen olikin ehkä koko konsertin nautittavin yksittäinen elementti. Ja vaikka sama ”Soolo, toinen soolo, X-Japan-harmonia” -kaava toistettiinkin noin joka toisessa setin kappaleessa, niin, no... voineeko tässä muuta todeta kuin että mitä sitä turhaan hyväksi todettua reseptiä muuttamaan. Yleisö ainakin jaksoi uskollisesti hurrata jokaikiselle tuplakitarasoololle, joten kaipa yhtye tässä vain on tietoinen siitä, mitä ihailijat siltä tahtovat.

Kuten todettua, jaksoi Versailles viihdyttää kokonaiset kaksi tuntia, mikä on näinkin vaativaa musiikkia soittavalta yhtyeeltä kiitettävä suoritus. Yksikään fani ei varmasti jäänyt kylmäksi eikä tuskin olisi halunnut päästää sankareitaan ensinkään lähtemään. Kaiholla tuntui lähtöön suhtautuvan yhtyekin, joka viivytteli lavalla vielä pitkät tovit kiittelemässä ja hyvästelemässä soitinten jo laskeuduttua. Viehättävää kuinka ulkoiselta imagoltaan viileähkö ja etäinen yhtye osaa olla faneilleen niin luontevasti läheinen ja läsnä. Vaikka konsertin tekninen toteutus jättikin toivomisen varaa, ei yhtyeen ammattitaitoa ja onnistumista voi tässä kuin kiitellä. Ihanteellisissa oloissa Versailles'n show taitaa olla suunniteltu toteutettavaksi tuhatpäisten yleisöjen jättiareenoita varten, mutta on silti ilahduttavaa, että he voivat tuoda esityksensä myös tällä lailla intiimimpään klubiympäristöön. Tavallaan olisi ollut mielenkiintoista nähdä nämä etevät esiintyjät täysin ilman taustanauhojen tuomaa mekaanisuutta, josko oltaisiin ehkä saatu manattua esiin vieläkin alkuvoimaisempaa energian virtausta. Ei voi kylläkään väittää, että rock-hurmosta olisi konsertista nytkään puuttunut. Uudestisyntynyt Versailles näyttää väkevältä ja elinvoimaiselta. Jäämme hartaina seuraamaan, minkälaisia seikkailuita kohti nämä sankarit seuraavaksi ratsastavat.

Settilista:

01. Aristocrat's Symphony
02. Ascendead Master
03. Ai to kanashimi no Nocturne
04. Shout & Bites
05. Vampire
06. Beast of Desire
07. Zombie
08. Inheritance
09. Melodic Thorn
10. Chandelier
11. Destiny -The Lovers-
12. Serenade
13. Masquerade
14. Philia
15. The Red Carpet Day
16. Lineage
17. Sympathia
18. The Revenant Choir

Lisäys 20.2. Keikkakuvan on toimittanut B7Klan. Emme ole saaneet tietoomme millä keikalla kuva on otettu.