Ayabie - Ayabie sokukan ongenshuu

Muistelkaamme tovi vanhoja. Palatkaamme kymmenen vuotta ajassa taaksepäin. Tämän kirjoittaneen kaltaiselle 1970- ja jopa 60-luvulta näihin päiviin asti virkeänä toimineiden jurarock-yhtyeiden ystävälle tuntuu joskus japanilaisen rockmusiikin evoluution vauhdikkuus melkein hengästyttävän nopealta. Siinä missä joku 70-luvulla aloittanut eläkeläisikäisistä muusikoista koostuva progeyhtye voi leppeästi tehdä tänä päivänä albumeita viiden tai jopa kymmenen vuoden välein, tuntuu kymmenen vuotta olevan 2000-luvun visual kei -yhtyeelle toisinaan jopa kunnioitettavan pitkä koko uran ikä.

Yksi mainio esimerkki tällaisesta luotijunan nopeudella uransa luoneesta yhtyeestä on laajalle Eurooppaankin asti suosionsa ulottanut Ayabie. Yhtyeen nimi on takuulla suurimmalle osalle länsimaisia visual kei -harrastajia tuttu. Monille se varmasti on myös nostalgisimpia ja tärkeimpiä nimiä japanilaisen rockmusiikin saralla. Vauhdikas, visuaalinen, moni-ilmeinen ja ennen kaikkea erittäin taitavasti erilaisia tunteita tulkitseva ja herättelevä yhtye ehti käydä Suomessakin useampaan otteeseen konserttivierailulla. Vuonna 2010, kuusi vuotta perustamisen jälkeen, yhtyeen tiet erosivat laulaja Aoin kanssa. Jäljelle jääneet jäsenet vaihtoivat yhtyeen nimen kirjoitusasua (länsimaissa AYABIE) ja sen jälkeen tähän päivään asti kokoonpano on hiljalleen rapautunut jäsenten lähtiessä yksitellen omille teilleen. Musiikkia yhtye julkaisi kuitenkin kaiken aikaa melko tasaiseen tahtiin, viimeisimpänä albuminaan ANSWER vuodelta 2012.

Pyöreiden vuosien juhlistaminen voi jonkun mielestä olla hölmöä pelkkien pyöreiden vuosien juhlistamisen takia. Voihan musiikkialbumeita ja taidetta yleensäkin muistella ja niistä nauttia milloin tahansa niiden julkaisun jälkeen. Huono tekosyy pienelle muistelemiselle tai ei, käykäämme silti ilolla erään kymmenvuotiaan debyyttialbumin, Ayabie sokukan ongenshuun, pienimuotoisen syväluotauskuuntelun ja katsauksen pariin.

Tähdenlennon nimeltä Ayabie kokopitkien taidekokonaisuuksien tarina alkoi Ayabie sokukan ongenshuuksi nimetyllä kymmenen raitaa sisältävällä albumilla, jonka vitivalkoinen kansi ei paljasta muuta kuin levyn nimen. Kansilehtisen sivuilla koreilevat lukuisiin eri asusteisiin pukeutuneet yhtyeen jäsenet. Kostyymien kirjoa voisi hyvin luonnehtia yhtä monenkirjavaksi kuin levyn sisältämän musiikinkin. Kymmenen kappaleen joukkoon mahtuu niin raivokasta hevijunttaa, herkkiä melodioita kuin kokeellisia äänimaailmoja, hitaampia rauhoittumisen hetkiä ja kaahailua mielivaltaisen oloisesti annosteltuna. Lopulta kaikesta koko inhimillisten tunteiden skaalan läpikäyvästä keitoksesta tuntuu kuin ihmeen kaupalla muodostuvan jotensakin tarkoituksenmukainen kokonaisuus.

Shikosahoko käynnistää levyn tunnistettavalla kitarariffillään ja kaahailee riemuisasti perinteisenä rock-rallina hieman blues-vivahteisemmin ja hitaammin jyräävän Mazochin kautta Aikagin sävähdyttävän kaihoisiin melodioihin. Jo kolmesta ensimmäisestä laulusta huomaa, että Ayabien vanhinta kokoonpanoa leimasi vahvasti kitaristi Ryohein kokeellinen ja monipuolinen sävellystyyli. Ajoittain, kuten Assyuku rollissa tai Gothic party speed sessionissa, äidytään jopa erästä kaoottisemman asteen visual keitä edustavaa Aicle.:a muistuttavaan ärhentelyyn ja sekoiluun, mikä omalta osaltaan tekee kuuntelukokemuksesta hieman mieleenjäävemmän. Vanhaa ja uudempaa Ayabieta vertaillessa on kuitenkin helposti huomattavissa se seikka, että vanhassa tuotannossa ei ole yksittäisillä kappaleilla läheskään samanlaista tarttuvuutta ja hittipotentiaalia kuin yhtyeen myöhemmässä tuotannossa Yumehiton myöhemmin liityttyä mukaan ja sävellysvastuun siirryttyä Ryoheilta hänen lähdettyään muille jäsenille. Sen mitä yhtye voitti tarttuvissa hittiviisuissa myöhemmin, se tietysti ainakin osin hävisi kokeellisuudessa. Omaleimaisuuttaan Ayabie ei kuitenkaan koskaan täysin menettänyt.

Hittirenkutusten puutteen huomaa helposti siitä, että jos Ayabie sokukan ongenshuun kuuntelee taustamusiikkina keskittymättä sen kummemmin, ei siitä jää useidenkaan kuuntelukertojen jälkeen paljon mieleen. Sovituksellisia yksityiskohtia ja kiehtovia kappaleiden sisäisiä tunnelmien vaihteluja löytyy kuitenkin, kun vain levyä malttaa kuunnella huolella. Osin johtuu yksityiskohtien poimimisen vaikeus varmasti levyn melko köykäisestä tuotannosta. Soundit ovat sangen tukkoiset ja ohuet, minkä takia musiikki menee helposti pelkkänä merkityksettömänä suhinana ohi korvien, jos ei siihen kunnolla keskity. Tämä yhdistettynä kappaleiden paikoin kimurantteihin rakenteisiin ei takaa helppoa kuuntelukokemusta, mutta etsivä kyllä alkaa vähitellen löytää levyltä helmiä.

Aikagi on siitä asti, kun sen ensi kerran kuulin Virgin snow color -live-DVD:ltä, edustanut minulle henkilökohtaisesti jonkinlaista parhaan mahdollisen Ayabie-biisin arkkityyppiä. Melodiat ovat mieleenjääviä, haikean ja toiveikkaan välimaastossa häilyviä ja yksinkertaisista aineksista suuriksi tunnelatauksiksi rakennettuja. Rytmiseltä sovitukseltaan kappale pomppii tanakasta introsta rennosti akustisella kitaralla rämpytettyyn säkeistöön ja siitä vauhtia säästelemättömään kertosäkeeseen. Nankyuouku jää mieleen eteeristen falsettisäkeistöjen ja tuomiollisen raskaan riffittelyn välillä vaihtelevine ääripäisine tunnelmineen. Gothic party speed session taasen jättää levyn päättäjänä kuulijan melko hämmentyneisiin tunnelmiin esittelemällä sekopäistä visual kei -ilottelua kokeellisimmillaan. Halvan kauhuelokuvan viulumelodiat, nykivä rumpukomppi, vauhdikkaan popahtavat säkeistöt ja villi kitarasoolo muodostavat melkoisen sekametelisopan, jonka jälkeen ei voi kuin aplodeerata kevyesti.

Debyyttilevyllään Ayabie oli kaikin puolin vasta kehityksensä alkuvaiheissa. Levy ei ehkä useidenkaan kuuntelukertojen jälkeen muodosta täysin yhtenäistä kokonaisuutta. Pitkällisenkin tutustumisen ja kuunteluiden jälkeen jää levylle mieleenpainumattomia ja mitäänsanomattomia väliinputoajakappaleita. Joistakin kappaleista samaistuttava melodisuus saattaa puuttua. Näiden rähinäveisujen teho laskee lähinnä ohuen tuotannon takia. Aoin ääni on aina ollut ehdottoman tunnistettava, mutta debyyttilevyllä siitä huomaa vielä kokemuksen puutteesta johtuvan epäkypsyyden ja ajoittaisen ylidramatisointiin taipuvan voihkinnan, mikä toisaalta tuo sointiin omaa persoonallisuuttaan. Laulajan kauniin ja vahvan falsetin käyttö on ensilevyllä vielä melko maltillista, ja jälkiviisaana voi sanoa sen heränneen kukoistukseensa vasta myöhemmillä julkaisuilla. Sessiorumpaleiden voimin nauhoitetulta albumilta puuttuu myös myöhemmin Ayabien soitantaa leimannut Kenzon tiukka ja tyylitajuinen rumputyöskentely. Myöhempäin aikain Ayabie puolestaan jäi ehkä silloin tällöin kaipaamaan varhaismateriaalille ominaista Ryohein konstailemattoman railakasta kitarankäyttöä, joka kuuluu monissa debyytin mainioissa kitarasooloissa.

Kymmenen vuotta tuntuu edelleen tämän kirjoittaneelle uskomattoman lyhyeltä ajalta, jos sitä ajattelee rock-yhtyeen uran mittana. Silti Ayabie sokukan ongenshuu kuulostaa jo joltain hyvin kauan aikaa sitten historiaan jääneeltä. Jos joku Ayabien ystävä ei vielä levyä tunne, ei sitä voi kuin suositella historialliseksi katsaukseksi hyvin erilaiseen yhtyeeseen kuin mitä se tuli olemaan Ryohein lähdettyä. Siltikään ei debyytin materiaalia voi tunnistaa oikein kenenkään muun kuin Ayabien tekemäksi. Se kertoo jotain ihailtavasta omalaatuisuudesta.