AWOI - Birthday

Jo kymmenen vuoden ikään, joka välillä tuntuu olevan jrockin parissa jo melkoinen saavutus, ennättänyt AWOI oli vielä muutama vuosi sitten tilanteessa, jota olisi voinut jonkinmoiseksi nousukiidoksikin luonnehtia. 2012 julkaistiin yhtyeeltä digitaalimuodossa albumit AOI ~ THE SECOND ~ sekä Birthday, joista tämänkertaisena tarkkailun kohteena saa kunnian olla tuo jälkimmäisenä mainittu.

Nousukiidosta mainittakoon vielä sen verran, että vuonna 2013 bändi teki ensimmäisen ja kaiketi myös viimeisen valtameret ylittäneen esiintymisensä Kanadalaisessa animetapahtumassa. Eurooppaan emme sitten koskaan ehtineet yhtyettä saamaan, sillä tämän vuoden puolella he ilmoittivat lopettamisestaan, mikä on tietysti suuri sääli. Nyt viimeistään siis on aika tämän omaperäisen soittoryhmän uran muistelun merkeissä ottaa kuunteluun Gan-Shinin Euroopassa julkaisemat albumit.

Ihan aluksi silmään pistävät tietysti pääosin englanninkieliset laulujen nimet. Levyn synkeästä tunnelmasta antavat osviittaa semmoiset otsikot kuten vaikka Unhappy Birthday To Me sekä Abelcain. Toisaalta Anti Music Funny Man on pöhköydessään aika söpö nimi kappaleelle. Jo pelkät otsikot tuntuvat antavan osviittaa jostakin sekalaisen piristävästä sillisalaatista ehtaan japsityyliin.

Vaan onhan niitä yllätyksiä olemassa ikävänkinlaisia. Joka tapauksessa voimme olla varmoja, että asetettaessa ”jrockiksi” määritelty levy soittimeen, tai tässä tapauksessa hyöriteltäessä tiedostoja soitto-ohjelman lävitse, voidaan olla varmoja, että yllätyksiä on luvassa. Awoi ei ole turhaan lähtenyt tässä asiassa poikkeuksien tielle. Birthday alkaa kellon tikityksellä, kohtalokkaalla joikaamisella ja matalalta möyrivän kitaran näppäilyllä. Laulusolisti Otogi näyttää heti kyntensä. Miehen ääni on ehkä yleisestä jrock-käsityksestä poiketen syvä ja maskuliininen. Ainakin tämän arvostelun kirjoittajalle on hiukan tuttua feminiinisten laulajien kummailu japsimusassa. ”Onks tää nyt mies vai nainen?” No, Otogin miellyttävän kumea ulosanti ei juuri jätä tulkinnanvaraa kysymykseen, jonka oikea vastaus tietenkin olisi: ”Tarvitseeko sitä todella olla kumpikaan?”

Nimeä Rensa kantava aloituskappale velloo eteenpäin varsin omintakeisella rakenteella. Koko laulu tuntuu sen loputtua olleen melkein vain neliminuuttinen intro. Lyhykäisen kitarasoolon jälkeen Otogi osoittaa kykenevänsä myös kokeellisempaan äänenkäyttöön. Sanottakoon nyt vaikka, että on sitä huomattavasti emotionaalisempaa ja vakuuttavampaakin rantehienviiltely-angsti-vinkuhinkukorinaa kuultu, mutta eipä Otoginkaan tukahtunut tuskanrääkynä sentään ihan kylmäksi jätä, vaan tuo eittämättä kappaleeseen hieman kylmänvärisyttäviä tunteita.

Jos Rensa herätti kummailua päämäärättömästi möyrivällä groteskilla kauneudellaan, tekee Butterfly 16441 saman silkalla kaoottisuudellaan. Kontrasti kahden aloittajakappaleen välillä on äärimmäinen ja myös äärimmäisen toimiva. Salaperäisellä numerosarjalla varustettu perhonen rymistelee vallan hengästyttävällä räimeellä lävitse iskevien pomppuriffien, luovan kitaranlurittelun ja kerrassaan häkellyttävän laulueksperimentaalisuuden. Kakkosbiisissä Otogi paljastaa kuulijalle koko laajan skaalansa death metal -henkisestä murinasta falsettiin, joka on jopa yllättävän pehmeä ja miellyttävä ̶ unohtamatta lähestulkoon kaikkea näiden väliltä. Butterfly 16441 yltää kaoottisuudellaan jo ennätysluokkaan, ja se yhdistää taitavasti tarttuvuuden musiikilliseen mielenkiintoisuuteen.

Voisi sanoa kahden ensimmäisen kappaleen olleen jopa hämmästyttävän tasokkaita: kaksi hyvin erilaista laulua, jotka molemmat osa-alueillaan ovat niin persoonallisia kuin taiteellisesti onnistuneitakin. Kolmosraidalle asettuu tietysti jo melkoiset paineet tässä vaiheessa kuuntelua. Kasvavassa määrin oletettavaa oli tietysti, että jossakin vaiheessa olisi kamelin selkä ollut joka tapauksessa katkeava. Tällä levyllä se käy kolmannessa biisissä. En lupaa syödä hattuani, koska se on hyvä hattu, mutta sanokaamme, että hämmästelen suuresti, jos Rainybaby ei ole sinkkubiisi. Kappaleesta jää käteen varsin kömpelö hokema ”No thank you Rainybaby”, eikä sitten valitettavasti oikein mitään muuta. Jälkikuuntelut osoittavat kappaleen olevan itsessään ihan pirteähkö animetunnarihenkinen rallatus, mutta musiikillisesti se tuottaa suuren pettymyksen kahden edeltäjänsä jälkeen.

Samaa mitäänsanomattomuuden linjaa jatkavat pitkälti seuraavatkin kappaleet. Jokaisessa biisissä on rähinää ja melodisuutta vaikka lampaille syöttää, mutta tarttumapinta ja kiinnostavat koukut jäävät uupumaan. Riffit eivät olleet välttämättä Butterflyssakaan mitään kekseliäintä luokkaa, mutta kappaleen pelasti sovituksen riemuisa kokeellisuus, jollaiseen ei valitettavasti ole paneuduttu yhtä perusteellisesti esimerkiksi sellaisissa kappaleissa kuin Parasite tai Sentimental Lastscene, vaikka jälkimmäisenä mainitun rouheat blues-lickit alussa vähän hymyilyttävätkin.

Biisien tehoa syövänä ongelmana voi ehkä nähdä myös tuotannon. Birthdayn soundimaailma ei todellakaan ole kovin orgaaninen. Lisäksi kitaroiden vire möyrii hyvin matalalla kautta linjan, mikä joissain kappaleissa on aivan tarpeetonta ja sopisi tämän tyyliseen musiikkiin huomattavasti paremmin satunnaisempana tehokeinona. Matalataajuuksisten vireiden takia jotkut riffit puuroutuvat ikävästi ja saattavat täten valua korvien läpi jättämättä mitään sen kummempaa musiikkielämystä jälkeensä. Tämä on sääli, sillä levyn miksauksessa ei varsinaisesti ole vikaa. Erityisesti selkeänä kuuluva ja erottuva basso miellyttää varmasti itse kutakin basistia ja bassofania muutenkin, varsinkin kun Saki päästelee instrumentistaan valloilleen paikoin melko villiksikin äityviä kuvioita, joita on mielenkiintoista seurata.

Mainiosti nimeään noudattava Anti Music Funny Man ei todellakaan tarjoa lyhyen intromekkalan lisäksi mitään hauskaa, vaan vain melkolailla puuduttavan ja ideaköyhän nu-metal-henkisen rähinän, jossa tosin matala murinalaulu vakuuttaa keskivertoa kokeneemmalla ja raaemmalla otteella. Alkaa herätä epäilys, oliko kahden kovasti albumin parhaalta vaikuttavan kappaleen sijoittaminen heti alkuun kannattava veto, sillä tässä vaiheessa levy kuulostaa vahvasti siltä, että kaikki paukut olisi jo ammuttu ilmoille.

Onneksi Yubikiri herättää yksinkertaisen iskevällä melodiallaan havahtumaan jälleen kuuntelemaan uusia tuulia tasapaksun ja pitkän möyrinäriffittelykuurin jälkeen. Säkeistön kierä modulointi ja kertosäkeen virkistävä melodia nostattavat kappalemateriaalin suohon laskeneen tason raiteilleen. Koko levyn ajan on takaraivossa kytenyt se pieni tuttuuden tunne, että minkäs artistin tuotantoa tämä tyyli niin kovasti muistuttaakaan. Meille isompien nimien tuntijoille paljastettakoon: MUCCua, MUCCua ja vieläpä sitä varhaisempaa tuotantoa. Soundimaailman puolesta ei ehkä ihan kohdata, mutta varsinkin Yubikiri on kuin suoraan vaikkapa tuon kaikkien tunteman pelimanniporukan Zekuu-albumilta jollain tapaa slaavilaismelankolisine kertosäkeineen ja kailottavine lauluineen.

Kun vauhtiin tuli päästyä, tuntuu meininki jonkin verran piristyneen. Tällä kertaa satun tietämään, että Abelcain ainakin on sinkkubiisi, ja voinpa samoin tein myöntää, että tätä asiain laitaa olisi voinut olla aika vaikea arvata. Kyseessä kuitenkin lie levyn nopein ja tietyllä tapaa rankin kappale. Nimi ehkä antaa, ehkäpä ei, osviittaa laulun lyyrisestä annista. Vihainen örinä kyllä vakuuttaa, ja muutenkin tämän kaltainen tukan putkelle saava vauhtipala piristää levyn tässä vaiheessa kummasti.

Jäljellä on kaksi kappaletta, joille kummallekin on ilmaantunut muutaman onnistuneemman vedon jälkeen jo toiveikkaita odotuksia. Nightmare ei tuota pettymystä. Sikamaisella räkäisyllä kappale lähtee käyntiin kuin mikä tahansa aikaisempikin, mutta herkullisena mausteenaan tällä kertaa kummitustalomainen kitaramelodia. Pankin räjäyttää säkeistö, jonka muistan ensi kertaa kuunnellessa melkein pudottaneen tuolilta. Se tarjoaa juuri sitä yllätyksellisyyttä, mitä tuo puolivälin materiaalikin olisi kaivannut. Samalla tulee todettua (jälleen kerran) fakta, jota ei käy kiistäminen: Otogi on ihana.

Tietynlaisena nimibiisinä voisi kai pitää levyn päättävää Unhappy Birthday To Metä, jolla soitto-ohjelman oikun vuoksi vahingossa aloitin levyn kuuntelun ensimmäisellä kerralla. Hämmentynyt ensivaikutelma on helppo muistaa, ja kylläpä se sama hymynpoikanen persoonallisuudesta poskille nousee uudemmillakin kuuntelukerroilla. Mainio päämelodia osoittaa, että koskettimia olisi voitu hyödyntää levyn äänimaailmaa rikastamassa huomattavasti paljon enemmänkin. Alkuriffiäkin voi luonnehtia levyn melkeinpä terävimmäksi anniksi, sillä kuten tässä on huomattu, eivät kekseliäät kitarariffit taida olla AWOIn tai ainakaan tämän albumin vahvinta osaamisaluetta. Kertosäkeen hokema ei tarttuvuudessaan ole aivan niin rasittava kuin Rainybabyssä. Lisäksi jokseenkin oikeaoppisen ja japanilaisen ”baatsudein” välillä vuorotteleva ääntämys on hyvällä tavalla varsin huvittava. Jäänee mysteeriksi, onko tämä leikittely tarkoituksellista vaiko puhdasta sattumaa.

Heti Birthdayn viimeisten tahtien hiljennyttyä on päässä selkeä mielipide siitä, että levy on hyvin epätasainen biisimateriaaliltaan. Niin ikään tuotannosta löytyisi paljon parannettavaa mutta myös kirkkaita vahvuuksia, kuten vaikkapa bassomiksaus. Albumilta voi varsin helposti erotella parhaat ja innovatiivisimmat kappaleet, jotka löytyvät levyn kummistakin ääripäistä, sekä väliin jäävän, eittämättä vähän turhan suuren, harmaan massan, josta löytyy valopilkkuja aivan yhtä vähän kuin sen suurempia pimeyden keskittymiäkään. Levy onkin täten aika mielenkiintoisesti rakennettu kokonaisuus, eikä voi kuin spekuloida, kuinka järjestelmällinen ajattelu biisijärjestyksen takaa löytyy.

Tällä asetelmalla albumista jää juuri sellainen tunne, että sen tahtoo loistavien kappaleiden vuoksi kuunnella uudestaan. Digijulkaisu on tässä mielessä yhtyeelle epäedullinen, koska on pakko myöntää, että helposti iskee kiusaus kuunnella vain levyn oikeasti todella hyviä kappaleita. Ehkäpä kaikki onkin suunniteltu olemaan bändille eduksi niin, ettei vaivaa ole tarvinut nähdä kaikkien kappaleiden huolelliseen sovittamistyöhön. Varsinaisesti kun levyn parempien ja huonompien laulujen eroavaisuudet eivät kumpua suoraan osoitettavissa olevista sävellyksellisistä puutteista tai ansioista vaan pikemminkin sovitusten huolellisuudesta ja vaivannäöstä. Emme ehkä koskaan saa tietää, kuinka laaja-alaisesta salaliitosta on kyse. Ehkä sellaista ei olekaan? Varauksetta ja lämmöllä voin kuitenkin suositella itse kullekin uuden ja mielenkiintoisen jrockin etsijälle kappaleita Rensa, Butterfly 16441, Nightmare ja Unhappy Birthday To Me, jos ei kertakäyttöisessä kiireyhteiskunnassamme albumikokonaisuuteen tutustuminen kuulosta houkuttelevalta. Enpä kyllä luonnehtisi epäsuositeltavaksi vaihtoehdoksi sitäkään.