Kiyoharu - madrigal of decadence

kirjoittaja: Amber

© Avex Entertainment Inc.

Kiyoharun kesällä julkaisema madrigal of decadence kuulostaa niin tutulta kuin uudelta ja raikkaaltakin. Se on edellisten levyjen tapaan kitaravetoinen, tunteellinen ja hiotun ammattimainen, mutta levyn ensikuuntelu yllätti myös positiivisesti heti experience-avausraidasta lähtien. Kokonaisuutena levy onkin yksi kuluvan vuoden parhaimmista albumeista.

Elektroninen intro experience ja ensimmäinen varsinainen kappale, petty, tekevät heti kättelyssä selvän pesäeron tekijänsä edellisiin julkaisuihin. Etenkin energiset petty ja my first pleasure muistuttavat mojovine särökitaroineen enemmän SADS-aikojen tuotantoa kuin viime vuosien soololevyjä. Kiyoharun laulu on levyn alusta asti aivan ensiluokkaista: intensiivistä, persoonallista ja teknisesti hiottua. Vaikka kappaleet onkin rakennettu pitkälti simppelein poprakentein, vaihteleva laulu ja sinne tänne ripotellut mielenkiintoiset yksityiskohdat pitävät kuuntelijan mielenkiinnon yllä.

madrigal of decadencen rakenne etenee pakottomasti. Levyllä on monenlaisia kappaleita, mutta ne on onnistuttu sitomaan luonnollisesti yhteen. Albumin alkupuolen reippaus vaihtuu kauniin instrumentaalifiilistelyn kautta rauhallisempiin kappaleisiin. Huoliteltu miksaus ja soundimaailma pääsevät oikeuksiinsa etenkin levyn keskivaiheilla; esimerkkinä mainittakoon Karatachin upea intro.

Ensimmäistä kertaa levyä kuunnellessani ihastuin erityisesti pehmeään innocent-slovariin. Se on hyvä esimerkki levyn vahvuuksista, sillä kuusiminuuttinen kappale ei tunnu lainkaan liian pitkältä. Laulumiksaus on todella onnistunut, sillä Kiyoharu tuntuu kuiskaavan suoraan kuuntelijan korvaan tai vähintäänkin seisovan kosketusetäisyydellä.

Levyn rauhallinen suvantovaihe päättyy singlekappaleeseen loved. Sitä seuraa nopea ja energinen Samidare, joka on sekin julkaistu singlenä. Vaikka herkänpuoleinen Kiyoharu vetoaa itse kuhunkin, 17 kappaleen levy olisi ehkä kaivannut nopeampaa kappaletta jo aiemmin. Tämä on kuitenkin ainoa varsinainen kompastuskivi levyn rakenteessa.
Samidarea seuraavat linjakkaasti darlene sekä Daraku. Viimeisenä mainittu palaa jälleen hitaan tunteelliselle linjalle, muttei silti ainakaan laske levyn loppupuolen tunnelmaa, sillä se upottaa kuuntelijan syvälle inspiroivaan maailmaansa.

Albumin päättävät rockaavat ilyd ja devil, jotka jättävät suuhun makean jälkimaun ja saavat jälleen unohtamaan levyn toisinaan uuvuttavan pituuden. Kokonaisuutena madrigal of decadence on vaikuttava elämys, jossa on paljon pureskeltavaa keskittyvälle kuuntelijalle. Siihen voi uppoutua niin pitkillä auto- tai junamatkoilla kuin lenkkeillessäkin, ja tämä herkku toimii myös pienempinä suupaloina.