Boris - Tavastia, Helsinki 2.5.2008

keikkaraportti - 21.06.2008 15:00

Boris tunnelmoi Tavastian klubilla toukokuisena perjantai-iltana.

Boriksen keikka oli yksi alkaneen vuoden kiinnostavimmista tapauksista, sillä laadukkaista aasialaisista metalliesityksistä ei maassamme todellakaan ole ollut ylitarjontaa. Ennakkokuuntelussa yhtyeen ulosanti kuulosti perehtymättömän korviin varsin mielenkiintoiselta; svengaavan rosoista rockia raskaalla kädellä soitettuna, psykedeelisin vivahtein ja korvia hivelevin grooviriffien kera. Mitään ennakko-odotuksia keikkaa koskien allekirjoittaneella ei kuitenkaan ollut.

Yhtyeen nimi on peräisin jenkkibändi The Melvinsiltä, jonka vaikutteet ovat ajoittain yhtyeen musiikissa kuultavissa. Boris aloitti toimintansa jo vuonna 1994, ja alkutaipaleella heidän musiikkinsa koostui pitkistä, noin tunnin mittaisista teoksista. Niin vaikeasti avautuvaa materiaalia ei Tavastialla kuitenkaan kuultu, vaan yhtyeen kehityskaari on mennyt yhä rockimpaan, ja sen myötä reilusti lyhyempien kappaleiden suuntaan, ja keikkailtana soitettiinkin pääasiassa materiaalia vastikään julkaistulta Smileltä sekä sitä edeltäneeltä Pinkiltä, jotka kaikeksi onneksi olivat allekirjoittaneella olleet tehokuuntelussa muutama päivä ennen keikkaa. Tutustumisvaiheessa kävi ilmi että yhtye on arvostettu kotimaansa ulkopuolella; fanikantaa löytyy niin Euroopasta kuin Amerikanmaaltakin ja kokoonpano on omintakeisen tyylinsä ansiosta saanut myös kriitikot puolelleen.

Lämmittelijänä toimineen Growingin esityksestä onnistuimme ahkeran säheltämisen myötä jäämään kokonaan paitsi, vaikkakaan yhtye ei kuulopuheiden perusteella aikaisemmin paikalle ehtinyttä yleisöä ollut juurikaan vakuuttanut. Saapuessamme parikymmentä minuuttia ennen pääesiintyjän aloittamista oli vastassa yllättävä näky; huoli siitä, löytäisikö Boriksen keikalle ylipäätänsä ketään vaihtui tungokseen asti ahdetun Tavastian aiheuttamaan ihailuun. Paikalle oli todellakin löytänyt niin faneja kuin uusia uteliaita tuttavuuksia; valtaosa yleisöstä koostui metallin ystävistä, eikä aasiakeikoille tyypillistä pakollista, orjallisesti japanilaista syntyperää olevien muusikkojen perässä juoksevaa kermaa (onneksi?) näkynyt, liekö 18 vuoden ikäraja ollut syynä moiseen.

Yhtye itse nousi koruttomalle lavalle runttaavan intron saattelemana. Aluksi rokkikansa ei innostustaan suoraan näyttänyt, esimerkiksi perinteisiin jrock-keikkoihin verrattuna yleisö taputti hillitysti ja piti vain vähän ääntä. Boriksen aloittaessa soitantonsa, tuli harvinaisen selväksi ettei yhtye paljoa hienostellut; lavalla ei rekvisiittaa rumpalin takana roikkuvaa gongia lukuun ottamatta löytynyt, vaan bändi loi käsinkosketeltavan tunnelman puhtaasti soittimiensa avulla, aluksi savuverhon peittämänä. Itse en yhtyeen sludgeksi ja droneksi kuvailtuun soundimaailmaan etukäteen ollut sen syvemmin tutustunut, mutta korviini omaperäinen, groovaavalla meiningillä höystettynä musiikki kuullosti miellyttävältä.

Keikan avasi kauniisti fiilistelevä, pitkä Hana-taiyou-ame, joka oli heti yhdistettävissä Boriksen parille viimeisimmälle levylle tyypilliseen soundiin. Tunnelma parani entisestään Tavastian hyvän äänitoiston myötä. Lisäksi vokalistin länsimaalaista ilmaisutapaa muistuttava ääni kaikui voimakkaana ja eteerisenä, ja pääsi akustisen kappaleen myötä todella oikeuksiinsa.

Yhtyeellä oli keikkakokoonpanossaan yksi jäsen odotettua enemmän; kaartia vahvisti kitaran varressa toimiva virtuoosi Michio Kurihara, jonka soitantoa kuultiin Boriksen vuonna 2006 julkaistulla Rainbow -levyllä. Vakiokalustoon kuuluivat laulusta vastaava ryhdikäs Takeshi, joka samalla lisäksi hallitsi basson ja kitaran soiton, ujolta vaikuttanut Wata, joka myös soitti kitaraa, sekä rumpujen takana istuva, illan ehdoton showmies Atsuo, joka loppua kohden herätti hilpeyttä sukeltamalla alas lavalta surffatakseen yleisön päällä. Yhtye vaikutti nauttivan esiintymisestä ja saikin suomalaiselta yleisöltä ansaitsemansa lämpimän vastaanoton.

Melkoisena kontrastina edelliseen tunnelmointiin verrattuna kuultiin toisena biisinä nopea ja svengaava BUZZ-IN, joka menevällä, kitaravetoisella autotallirockmeiningillään sai yleisöä jo hieman liikkeelle; pientä hytkyntää alkoi selkeästi olla näkyvissä. Tunnelma vaihtui oitis haikeudesta mukaansatempaavaksi ja jammailu lavalla oli alkanut, vaikka fyysinen elämöinti pysyikin japanilaisille tyypilliseen ujohkoon tapaan melko hillittynä.

Hanate! jatkoi samanlaisissa säröisissä ja jopa meluisiksikin luokiteltavissa tunnelmissa. Nopea kappale tarjosi loppupäässä yllättävän rauhallisen hengähdystauon ennen toiseksi tuoreimman levyn nimikkokappaletta, joka oli muodostunut yhdeksi henkilökohtaisista suosikeista. Kyseessä oli luonnollisesti Pink, jonka alussa pörisevät kitarat kohottivat odotukset taivaisiin jo ensisoinnuista lähtien ja lunastivat ne kaikki neljän minuutin aikana. Jylläävät, korvia hivelevät kitarat ja svengaava meno tekivät kappaleesta yhden illan kohokohdista, ja tässä viimeistään vaiheessa yleisö pomppi kuin riivattu; massan keskeltä alkoi erottua moshpitin poikanen. Normaalisti en itse ole korvatulppia pahemmin harrastanut, mutta myönnettäköön että kyseisen illan aikana mielessä kävi muutaman kerran että suojaimet olisivat olleet mainio idea, sillä basson mölinä kävi välillä päätähuumaavaksi, niin kovaa yhtye soitti.

Seuraavaa kappaletta, Statementia, allekirjoittanut kuvailisi omalla hataralla genretuntemuksellaan psykedeliapläjäykseksi, jossa yhdistyivät mielenkiintoiset elementit kuten pitkä intro, hakkaava komppi ja säännöllisin väliajoin kuuluvat "huhuilut". Teos yltyi ajoittain melkoiseksi säröilyksi ja seitsenminuuttinen piti sisällään myös pari erittäin mehukasta sooloa. Sitä seurannut upea Floor Shaker siirtyi kauniinhaikean alkunsa jälkeen sujuvasti menevän melodiseksi rokkikompiksi. Kitaramelodioineen laulu oli ehkäpä illan kauneinta antia, kappale joka on soinut kotisoitossa jälkeenpäin ahkerasti.

Loppua kohden setin tempo hidastui ja tunnelma rauhoittui, käyden melankolisemmaksi mitä lähemmäksi lopetusta lähestyttiin.
My Neighbor Satan -kappale oli hempeän alkunsa myötä miltein hellyttävä vetäisy nelikolta. Lopussa tyyli yltyi luonnollisesti rokkaavaksi kun akustisen alun jälkeen rummut liittyivät menoon, mutta ensimmäisen puoliskon tunnelma oli viipyilevyydessään maaginen. Tämän jälkeen oli vuorossa taas agressiivisempaa ilmaisua Ka re ha te ta sa kin muodossa, joka kylläkin loppua kohden vaihtui fiilistelyksi, josta kappale kuin huomaamatta vaihtui Kimi wa kasa wo sahiteitaksi, joka tarjoili rauhallista ja transsiin vaivuttavaa tunnelmointia akustisen näppäilyn siivittämänä. Yleisön taputettua ja huudettua yhtye takaisin lavalle, illan päätti viimeisenä hitaana kylmiä väreitä selkäpiitä pitkin juoksuttanut Farewell -maalailu, jonka mahtipontisen kitararätinän jälkeen ilmapiiri oli niin unenomainen, että siitä olikin hyvä jatkaa kohti petiä.

Boriksen vahvuutena toimi yhtyeen monipuolisuus; se piti yleisön otteessaan taitamalla niin rämäpäisen rokkauksen kuin maalaavan tunnelmoinninkin. Tunnelma oli katossa eikä kielimuurin annettu häiritä; bändi jätti välispiikit sikseen ja antoi musiikin puhua puolestaan. Luulo siitä, että visuaalinen rock on ainoa aasialaisen musiikin muoto jolla on mahdollisuus tavoittaa laajempaa kuulijakuntaa länsimaissa osoittautui vääräksi. Tulemme varmasti kuulemaan tästä yhtyeestä vielä, ja näkemään heidät toivottavasti pian uudelleen keikan merkeissä!


Settilista:

Hana-taiyou-ame
BUZZ-IN
Hanate!
Pink
Statement
Floor Shaker
My Neighbor Satan
Ka re ha te ta sa ki - No Ones Grieve
Kimi wa kasa wo sashiteita
untitled
Farewell


--

Kuvat otti Maija Haka.
aiheeseen liittyvät julkaisut
aiheeseen liittyvät artistit
aiheeseen liittyvät konsertit ja tapahtumat
Boris 02/05

Boris
Helsinki - Finland
Tavastia Klubi
kommentit
blog comments powered by Disqus
aiheeseen liittyvät teemat

Boris SMILE Tour

aiheeseen liittyvä galleria


mainokset
  • Chaotic Harmony
  • SYNC NETWORK JAPAN
  • euroWH