Miyavi - THIS IZ THE JAPANESE KABUKI ROCK

arvostelu - 20.03.2008 14:00

Arvostelu Miyavin uusimmasta kokopitkästä albumista.

Parin kuukauden päästä maailmankiertueensa aloittava Miyavi julkaisi juuri uuden levyn, THIS IZ THE JAPANESE KABUKI ROCKin. Vaikka en olekaan kuunnellut tai seurannut Miyavia enää pariin vuoteen aktiivisesti, päätin kaikesta huolimatta antaa levylle mahdollisuuden nähdäkseni, millaiseen suuntaan Miyavin musiikki on nykyään mennyt.

Ensimmäinen kappale JPN PRIDE on vaikeasti kuvailtava, todella menevä ja erikoinen. Miyavilta on totuttu odottamaan jotain omaperäistä jokaisella julkaisulla, eikä mies koskaan tunnu pettävän näitä odotuksia; vaikka JPN PRIDEnkin tyylistä löytyy monia tuttuja elementtejä, on sitä kuitenkin mahdoton verrata mihinkään konkreettiseen, kappaleeseen tai genreen. JPN PRIDE nosti jo ennestäänkin kohtalaisen korkeilla olleita odotuksiani, sillä biisistä tulee todella hyvä fiilis ja se saa odottamaan innolla, mitä muilla biiseillä on tarjottavanaan.

JPN PRIDEä seuraava kappale 21st Century Tokyo Blues jatkaa jälleen hyvin omaperäisellä ja svengaavalla tyylillä, ja Miyaville hyvinkin tyypilliset nopeat akustisella kitaralla soitetut melodiat värittävät tätäkin kappaletta, ja kaiken kruunaa myös nykyään Miyaville tyypillinen turntablen ahkera käyttö.

Kolmas kappale Kabuki Otoko -kavki Boyz- on kenties yksi kummallisimmista, mutta myös parhaista kappaleista levyllä. Alun turntablen, akustisen kitaran ja jonkinlaisen puhallinsoittimen erikoinen yhdistely saa kulmakarvat koholleen, mutta myös sormet naputtelemaan kappaleen mukana. Kertosäkeestä tulee jostain syystä Miyavin vanhemmat tuotannot mieleen, mikä ei suinkaan ole huono asia. Kabuki Otoko -kavki Boyz- on todella kummallinen kappale, ja kaikessa outoudessaan myös todella hyvä.

Boom-hah-boom-hah-hah on levyn neljäs kappale, joka alkaa kontrabassolla ja kummallisella hönkimisellä. Jälleen jatketaan erikoisella linjalla, yhdistellään kaikkea mahdollista yhteen kasaan ja saadaan erikoinen mutta hyvältä kuulostava lopputulos. Miyavilla on säveltäjänä omintakeinen tapa ottaa vaikutteita joka suunnasta, lisätä siihen hyvin paljon jotain aivan omaansa, ja saada koko sopasta vieläpä hyvän kuuloista.

Viidentenä levyltä löytyy minuutin mittainen instrumentaali, joka maalaa kuvia temppeleistä ja vanhoista ajoista. Mainitsinko vielä levyn vaikuttaneen tähänkin asti melko kummalliselta?

Kuudes kappale Nowheregod jatkaa hieman suoraviivaisemmalla ja hitaammalla tyylillä, mutta tietysti tästäkin kappaleesta löytyy sekä turntable että räppääviä taustalauluja. Akustinen kitara on kuitenkin vaihdettu pääosin särökitaraan, ja biisin tunnelma on mukavan letkeän leppoisa.

Sinkullakin aiemmin julkaistu Hi no hikari sae todokanai kono basho de jatkaa Nowheregodin aloittamalla hieman yksinkertaisemmalla ja rauhallisemmalla tyylillä, ja kappaleen alku onkin todella miellyttävän rauhoittava ja herkkä. Tämäkin kappale kuitenkin siinä parin minuutin kohdalla muuttuu melko rempseäksi ja meneväksi, säilyttäen silti kuitenkin tietyn haikeahkon tunnelman loppuun saakka.

Myös Sakihokoru hana no you ni -neo Visualizm- on aiemmin julkaistu singlellä, mutta Miyavin viimeaikaisia singlejä kuuntelemattomana kappale oli kuitenkin täysin uusi minulle. Biisi on kenties yksi suosikeistani levyllä; se on mukava sekoitus rauhallista sekä revittelevää akustista kitaraa, hieman särökitaraa, ja sopivasti turntablea ja taustaräppäyksiä. Kappaleen kertosäkeen tunnelma saa hyvälle tuulelle, ja tätä kuuntelee mieluusti moneen kertaan.

Levyn yhdeksäs kappale ja järjestyksessä kolmas aiemmin singlellä julkaistu kappale on Subarashiki kana, kono sekai -WHAT A WONDERFUL WORLD-. Tietyllä tavalla tämä muistuttaa erittäin paljon Sakihokoru hana no you ni -kappaletta, mutta tästä löytyy kuitenkin omia koukkuja jotka nostavat sen jälleen yhdeksi suosikeistani. Kappaleessa myös kuullaan huomattavasti enemmän muidenkin kuin Miyavin ääntä, joka tuo siihen mukavaa vaihtelua.

Tsurezure naru hibi naredo on levyn kenties vähiten omaperäinen kappale, yksinkertainen ja hempeä balladi. Levyllisen revittelyä kuunnelleena tämä kappale ei innosta kovinkaan paljoa, vaikkei sikäli huono olekaan.

Viimeiseksi levyltä löytyy toinen hempeilykappale, mutta Thanx Givin' Daysta jää silti paljon miellyttävämpi olo. Kiitollisuutta käsittelevät lyriikat ja kaunis akustinen kitara saavat hyvälle tuulelle. Melkein huomaamattakin leveä, tyytyväinen hymy koristaa kasvoja koko kappaleen ajan, ja sanomattakin on selvää että tämän kappaleen jälkeen jää hyvälle tuulelle. Thanx Givin' Day on mainio lopetus mainiolle levylle.

Kokonaisuudessaan Miyavin uusin levy on todella hyvä, monipuolinen ja omaperäinen kokonaisuus. Levyn alun kappaleet ovat hyvin kummallisia, kokeilevia ja revitteleviä, ja kuudennesta kappaleesta eteenpäin levyn tunnelma muuttuu hieman vähemmän repäiseväksi, pysyen silti omaperäisenä. Kappaleiden järjestys on valittu todella hyvin, ja levy erikoisuudestaan ja biisien erilaisuudesta huolimatta tuntuu hyvin eheältä kokonaisuudelta.

Vaikka Miyavi varmasti ärsyttää monia ihmisiä tyylillään, siitä ei kuitenkaan päästä yli eikä ympäri, että kyseessä on erittäin rohkea ja lahjakas artisti. Mies on loistava kitaristi sekä yksi huumorintajuisimmista ja omaperäisimmistä säveltäjistä koko visual kei -skenessä.
aiheeseen liittyvät julkaisut
aiheeseen liittyvät artistit
kommentit
blog comments powered by Disqus
aiheeseen liittyvät teemat

miyavi THIS IZ THE JAPANESE KABUKI ROCK TOUR



mainokset