THE MOLICE - GATE

arvostelu - 22.10.2018 06:08

Moliisi pamputtaa taas.

Vuonna 2007 perustettu THE MOLICE ilahdutti vuosi sitten kuusi kappaletta sisältäneellä SIGNS-EP:llä. New Yorkin Buffalossa majaileva ryhmä on ilmeisen tuottelias, sillä nyt heiltä on ilmestynyt jo upouusi täyspitkä albumi GATE. SIGNS jäi mieleen kiinnostavana mutta ei erityisen vallankumouksellisena vaihtoehtorokkiviritelmänä. Näin ollen onkin mielenkiintoista ottaa selvää, kuinka THE MOLICEn musiikki toimii albumimittaisena ja ovatko he kenties keksineet jotain aivan uusia temppuja kuulijoidensa hämmästyttämiseksi.

Jo SIGNSilla korvaa miellytti THE MOLICEn lämmin ja ilmava äänituotanto. Samaa linjaa on onnistuneesti jatkettu myös GATElla. Tiukat rumpukompit läpsyvät letkeän luonnollisella soundilla ja basso ryömii pehmeän selkeästi mukana. Syntetisaattoreilla tai muullakaan tietokonehömpötyksellä ei mitenkään liiaksi koreilla, vaikkei niitä täysin ole unohdettukaan. Pääosin äänimaiseman monipuolisuudesta vastaa runsaskätinen kitarasoundien hyödyntäminen. Niin sametinpehmeät retrosäröt kuin futuristinen supersurina ja lukemattomat välimuodot näiden väliltäkin tulee GATElla käytyä läpi. Myös tunnelmallisiin kitarasooloihin on panostettu. Kokonaisuuden viimeistelee laulaja-rytmikitaristi Rinkon omalaatuinen ääni, joka antaa ryhmän ilmaisulle tunnistettavat kasvot.

Sävellyksellisesti THE MOLICE rakentaa edelleen sangen yksinkertaiselle maaperälle. Suoraviivaiset riffit perustuvat ennen kaikkea rytmikkyyteen, eivät niinkään käytettyjen sävelten määrään tai melodisuuteen. Yksinkertaisen rokkaavat laulumelodiat alleviivaavat kokonaisuuden iskevyyttä. Ehkä juuri tämä THE MOLICEn tyylin svengaavuus ja mukaansatempaavuus ovat syinä kotisivuilla lukevaan erikoisehkolta kalskahtavaan tyylilajiluonnehdintaan ”dance-core”. Ei kuitenkaan kannata olettaa, että GATE olisi pelkkää päätöntä bailaamista vailla mitään syvällisempää musiikillista viehätysvoimaa. Oikeastaan päinvastoin. Yhtye tuntuu albumilla panostaneen sovitusten monimutkaisuuteen ja kerroksellisuuteen yleisesti ottaen enemmän kuin viime julkaisulla. Studiomahdollisuuksien ansiokas hyödyntäminen onkin kolmihenkiselle ryhmälle arvokas taito.

Ihastuttavan kapinahenkisellä riffittelyllä levyn avaava ja videonakin julkaistu Hello Hello edustaa erinomaisesti edellä kuvattua energistä, mukaansatempaavaa ja kursailematta rokkaavaa THE MOLICEa, joka sivakoi määrätietoisesti omia latujaan varoen kuitenkin visusti eksymästä reitin varrelta metsään. Meininki on hyvä, mutta vielä parempaan ylletään Feverillä, jonka härkäpäinen jyskytys perustuu albumilla edukseen erottuvaan alakuloiseen melodianpätkään. Kolmas kappale The Ray vuorostaan singauttaa juhlakansan kiertoradalle. Yhtyeen vasaramainen lähestymistapa riffittelyyn säilyy painottoman psykedeelisissä avaruushämyilymaisemissakin. Kaoottiseksi äityvä väliosa muistuttaa paikoin jopa Bo Ningenin edesottamuksia. On oikeastaan hieman hämmästyttävää, miten THE MOLICE saa taiottua yksinkertaisista aineksista niinkin monipuolisia tuotoksia kuin saa. Neljäs kappale The Moving viehättää funkkaavilla bassolinjoilla ja popikkaalla hittikertsillä poikkeamatta silti mitenkään albumin yleistunnelmasta. Harmi kyllä missään ei edelleenkään ole kerrottu, kuka yhtyeen kaikkea muuta kuin yhdentekevistä bassolinjoista vastaa.

Yksi mieleenpainuneimmista ja omaleimaisimmista yksityiskohdista SIGNS-EP:llä oli nerokas scat-toitotus, jota hyödynnettiin häpeilemättä useammassakin kappaleessa. GATElta kyseinen erikoisominaisuus vaikutti ensikuuntelulla puuttuvan kokonaan. Tarkemman perehtymisen myötä kävi kuitenkin ilmi, että Freedom-niminen kappale käyttää kuin käyttääkin tuota yhtyeen salaista asetta. Harmi kyllä tuututtelu on tällä kertaa miksattu enemmän tausta- kuin solistielementiksi. Tästä huolimatta Freedom nousee albumin parhaaksi kappaleeksi yli viiden minuutin tyylikkäästi viipyilevällä hortoilullaan, johon sisältyy joitain albumin melodisimpia hetkiä ja kerrassaan upea kitarasoolo. Singillä on ehkä yritetty panna paremmaksi vaihtamalla tuututus lallatteluun ja pitkittämällä jumitusta yli kuuden minuutin. Kitarasoolo ja sitä seuraava hieno kuoro-osuus osuvat maaliinsa, mutta kokonaisuutena sävellys ei kestä pituuttaan yhtä hyvin kuin Freedom.

Kahden hieman maalailevamman pitkän kappaleen jälkeen GATE päättyy kolmen rempseästi rullaavan rokkiviisun suoraan. Näistä Romancer tylyttää kaikkein tiukimmin. Hole ja Headphone puolestaan valuttavat albumin kohti loppuaan hieman haaleampana noroiluna antamatta kuitenkaan aihetta valittamiseen. Jossakin maailmoja mullistavan mestariteoksen ja umpitylsistyttävän tyhjänpäiväisyyden valtavassa välimaastossa nämäkin kappaleet harhailevat välillä enemmän, välillä vähemmän innostaen.

GATE on kokonaisuutena tuttua ja turvallista THE MOLICEa. Albumi ei varmasti tuota pettymystä yhtyeen vanhoille tutuille eikä tuskin kenellekään muullekaan hyvän rokkimusiikin ystävälle. Yhtye on kekseliäs, omaperäinen ja kiinnostava, mutta ei kuitenkaan missään vaiheessa ota isoja riskejä. Rokin yksinkertaisimmat perusainekset ovat taitavien muusikoiden käsissä taipuneet miellyttäväksi albumiksi, joka tuottanee iloa pitkäksi aikaa. Onkin käytännössä mahdotonta olla tuntematta uteliaisuutta siitä, minkälaisia musiikkiseikkailuja THE MOLICE saisi aikaan, jos se kokeilisi hieman räikeämpiä laulunkirjoitusmuotteja. Yhtyeellä olisi takuulla rahkeita vähän teknisempäänkin taitojennäyttelyyn ja suuruudenhulluihin sävellysfantasioihin. Näitä odotellessa.

Katsele Hello Hellon video tästä:

aiheeseen liittyvät julkaisut
aiheeseen liittyvät artistit
kommentit
blog comments powered by Disqus


mainokset
  • SYNC NETWORK JAPAN
  • euroWH
  • Chaotic Harmony