Kohti seinätöntä maailmaa: ahdistuneiden lasten tarina

kulttuuriartikkeli - 29.06.2018 08:25

Debyyttialbumin teko auttoi Minna no kodomo-chanin jäseniä käsittelemään elämäntuskaansa.

Minna no kodomo-chan lumosi taannoin Okitara shindetai -EP:nsä ilmaisjakelukampanjalla. Kuuden biisin EP:tä sai määrätyllä aikavälillä ladata ilmaiseksi Ototoy-musiikkipalvelun sivuilta. Tätä kautta se sattui myös päätymään JaME Suomen pahaa-aavistamattoman tutkimusmatkailijan kovalevylle ja arvosteltavaksi.

EP:n vaikutus oli harvinaisen tajunnanräjäyttävä. Niinpä ei olekaan ihme, että kun Minna no kodomo-chan julkaisi debyyttialbuminsa toukokuussa, tilasi rakastunut tutkimusmatkailija välittömästi kyseisen mielenmullistajan levyhyllynsä komistukseksi. Kabe no nai sekai -nimisen täyspitkän olisi julkaisuajankohtansa puolesta voinut arvostella aikaisemminkin. Korvattakoon viivästys tälllä kertaa hieman syvällisemmällä pohdinnalla. Sen Kodomo-chan toki ansaitseekin.

Ensinnäkin on ilo nähdä, kuinka omalla levymerkillä julkaiseva, alle kaksi vuotta toiminut kokeellinen idoliduo onnistui ylipäätään julkaisemaan albumin ja vielä näin nopealla aikataululla. Rahoitus julkaisuun kerättiin joukkorahoituskampanjan avulla. Lopulta albumi onnistui käymään Oriconin indies-albumilistan yhdeksännellä sijalla (viikolla 23), mikä ei liene suhteellisen tuntemattoman nuoren ryhmän debyytiltä aivan huonosti. Listasijoituksen perusteella Minna no kodomo-chanin magia vetoaa moniin muihinkin. Mistä ryhmässä oikein on kyse?

Koska Minna no kodomo-chan on teknisesti ottaen idoliryhmä, virallinen julkisivu koostuu vain kahden laulajatytön duosta. Vastoin tyypillistä kaavaa, jossa manageri tai vastaava levy-yhtiön edustaja perustaa ryhmän, Honoka ja Shinamon (tunnetaan englanniksi Cinnamonina, mutta käytettäköön tässä suoraa translitteraatiota) perustivat Minna no kodomo-chanin itse. Tämä tapahtui vuonna 2016 Minna no kodomo cafe -nimisessä kahvilassa, jossa Honoka työskenteli osa-aikaisesti. Alun perin projektissa oli mukana muutakin kahvilan henkilökuntaa, joka kuitenkin jättäytyi leikistä pian pois.

Honoka on tällä hetkellä 19-vuotias ja Shinamon vasta 15. Molemmat olivat Minna no kodomo-chania perustettaessa ujouttaan koulusta pinnaavia, visusti neljän seinän sisään sulkeutuvia hikikomori-nuoria. Line News -uutissivuston haastattelussa Honoka kertoo noihin aikoihin hautoneensa sairaalloisen itsetuhoisia ajatuksia. Näin ollen Minna no kodomo-chanin kantavaksi teemaksi muotoutui ”elämään tuskastuneiden lasten sydämen huuto”. Honoka alkoi kirjoittaa päiväkirjamerkintöihin ja ahdistuneisiin ajatuksiinsa perustuvia sanoituksia.

Konkreettisen musiikillisen muodon Minna no kodomo-chan sai duon aloittaessa yhteistyön muun muassa Back Drop Bomb -yhtyeestä tutun Jin Tanakan kanssa. Jo 1990-luvulla japanilaisen vaihtoehtorokin kehitykseen kortensa kantanut kitaristi työskenteli Kodomo-chanin perustamisen aikoihin vapaana ammattilaisena, joka tarjosi kaikenlaisia musiikintuotantopalveluja. Tanaka vastaa kaikkien Minna no kodomo-chanin kappaleiden sävellyksistä ja sovituksista. Lisäksi hän on tuottanut Kabe no nai sekai -albumin ja tekee ryhmälle töitä myös keikkamiksaajana ja jokapaikanhöylänä.

Kabe no nai sekain (”Seinätön maailma”) nimen symboliikka liittyy omalta osaltaan konkreettisella tavalla Minna no kodomo-chanin historiaan. Alusta asti duon tavaramerkkinä on ollut esiintyä konserteissa isot pahviset ”seinät” selkiinsä sidottuina. Toimittaja Teruyasu Takayuki kuvailee näitä ”seiniä” albumin kansivihon sisältämässä pienessä esseessä. Puolen tatamin kokoisten seinien etupuolella näkyi kaksi sarvipäistä tyttöä ja takapuolelle oli piirretty groteskeja olentoja. Laulujen aikana tytöillä oli tapana kumarrella kohti yleisöä niin, että seinät tuulettivat yleisössä seisovia. ”Tuskan ja turhautumisen tuulia”, toteaa Teruyasu näistä ilmavirroista. Ryhmän virallisilla sivuilla seiniä luonnehditaan ihmisten välisen sujuvan kommunikaation esteiksi.

Edellä todettiin, että Minna no kodomo-chanin julkisivun muodostaa pelkkä idoliduo. Kyseessä on kuitenkin vain hyvin ohut julkisivu. Ryhmä esittää nykyään keikkoja liveyhtyeen kanssa, mikä on idolimaailmassa yleistyvä, joskaan ei vielä kovin tavanomainen, trendi. Kabe no nai sekai -CD:n kansivihossa Minna no kodomo-chan -otsikon alla on lueteltu tasaveroisesti kahden laulajan, Honokan ja Shinamonin, ohella levyn tekoon osallistuneen bändin jäsenet: kaksi kitaristia, basisti ja rumpali. Perinteisesti idoliryhmien albumien kansilehdillä ovat soittajat saaneet jäädä autuaasti unhoitetuiksi. Minna no kodomo-chan onkin poikkeuksellisen vahvasti sidoksissa yhtyeeseensä, jota he kutsuvat ”yhtyeistä voimakkaimmaksi”.

Jo Okitara shindetai -EP kuulosti enemmän kokeellisen kellarirokkiyhtyeen kuin idoliduon tekeleeltä. Täyspitkällä albumilla tämä vaikutelma on entistäkin vahvempi. Albumin joukkorahoituskampanja ylitti lopulta etukäteen asetetun tavoitteen. Ei ole selvää, käytettiinkö ylijäämärahatkin lyhentämättöminä levyn tekoon, mutta Kabe no nai sekai on joka tapauksessa erinomaisesti tuotettu albumi. Jin Tanakan pitkän linjan ammattitaidon kuulee selvästi. Samoin kuultavissa on myös se, miten vahva näkemys vanhalla konkarilla on levyn soundista ollut.

Debyyttialbumiksi Kabe no nai sekailla on poikkeuksellisen omalaatuinen ja yhtenäinen äänimaailma, johon heti aloitusraita Fukazumen kristallinkirkas ja partaveitsenterävä kitaranäppäily kuulijansa vangitsee. Kovaäänisesti soittavan bändin ulosantia ei mitenkään ole yritetty kaunistella, minkä paljastaa samaisen aloituskappaleen intron jälkeen alkava rokimpi poljento - tai viimeistään toisen raidan, Asa wo koroshitain vauhdikas thrash-kaahailu. Yleissoundi on väkivaltainen ja uhkuu elävän soiton railakkuutta. Etenkään räkäisesti rämisevien rumpujen soundia ei sinänsä voi kehua mitenkään täydellisyyteen hiotuksi. Se, miten kaikki kiihko kuitenkin on miksattu selkeäksi ja korvaa miellyttäväksi kokonaisuudeksi, kielii paitsi Tanakan kyvykkyydestä, myös hänen omistautumisesta työlleen idoliryhmän tuottajana.

Varsinaisen kahden kitaristin rokkibändin lisäksi albumin äänimaailma on pullollaan mitä monipuolisimpia syntetisaattorikokeiluita. Kaiken meuhkaamisen taustalta tuntuu lähes koko ajan löytyvän yhtä sun toista pientä ihmeteltävää korvalle, mikä tuo kokonaisuuteen silauksen taiderokkimaista krumeluuria. Tästä huolimatta albumin yhtenäissoundi pysyy tiukasti kasassa. Se on kauttaaltaan kolkko, kylmä ja aggressiivinen. Vaikka merkittävä osa kappaleista soikin itse asiassa (ironisen) positiivisissa sävellajeissa, yhtyeen äänenväri on säälimätön ja kylmä. Sielun silmien edessä avautuu sateisena ja koleana syyspäivänä betonisessa kellarissa harjoitteleva hikinen hardcore-bändi. Honoka ja Shinamon eivät suinkaan ole pelkkiä suloisia lauluääniä sämplättynä bändin päälle. Päinvastoin he hikoilevat kellarissa yhdessä bändin kanssa ja laulavat tarinaansa luonnollisella ja rehellisellä vakavuudella.

Käytännössä Kabe no nai sekaita voi pitää vain muutamaa kuukautta aikaisemmin julkaistun Okitara shindetain täydennettynä ja paranneltuna versiona. Kuuden biisin EP:n kappalemateriaali on kokonaan sisällytetty albumille. Näiden lisäksi on vielä neljä raitaa. Kymmenen biisin kokonaisuudesta suurin osa on siis periaatteessa jo aiemmin julkaistua materiaalia, joskin albumin ja EP:n välinen ero tuotannon laadussa on poikkeuksellisen suuri. Myös joitain sovituksia on albumilla uudistettu. Siinä missä Okitara shindetai -EP kuulosti esoteeristen avantgardistien hapuroivilta kokeiluilta, on Kabe no nai sekai määrätietoisesti tuotettu ja yhtenäinen kokonaisuus. Albumin kansipaperin esseen mukaan levyllä ovat kaikki Kodomo-chanin tähän asti tekemät kappaleet, eikä 10 valmista laulua alle 2-vuotiaalta ryhmältä oikeastaan olekaan aivan vähänläntä suoritus.

Entäpä tosiaan ne kappaleet? Ei liene mikään yllätys, että Minna no kodomo-chanin musiikkityyliä on hankalahko kuvata lyhyesti ja ytimekkäästi. Ensimmäisenä tulee ehkä mieleen, että säveltäjä-sovittaja Jin Tanakan juuret 90-luvun vaihtoehtorokissa kuuluvat kyllä selvästi. Riffivetoinen hardrock-tyyli ja melodioihin pohjautuva iskelmällisempi ilmaisu ovat molemmat melko tasapuolisesti käytössä. Tyypillinen kappale rakentuu melodisille pop-säkeistöille, joiden välit on tilkitty rehvakkaalla kitarariffittelyllä. Äärimetallivaikutteitakaan ei kaihdeta, minkä osoittavat nopeatempoiset riffimyrskyt Asa wo koroshitai ja Okitara shindetai. Hitaammin möyrivän Shineba iin väkivaltaisesti vasaroivat riffit olisivat aivan kotonaan jonkun death metal -yhtyeen tuotannossa. Kun pop-vaihde kytketään päälle (ja joskus se kytketään keskellä edellä mainittuja kappaleita), kruisaillaankin sitten parhaimmillaan todella purukuminkatkuisissa melodioissa. Mainittakoon esimerkkeinä helppomeneväinen Ano ne ja ahdistavan intron jälkeen häiritsevän pirteästi rullaava Fukazume (kappaleen nimi viittaa kynsien leikkaamiseen liian syvältä).

Yksi jo Okitara shindetai -EP:llä hämmentänyt seikka olikin nimenomaan se, ettei Kodomo-chanin musiikki vakavasta sanomastaan huolimatta lokeroidu mitenkään selkeästi tuomiollisen melankolisiin säveliin. Toki levy sisältää myös henkeäsalpaavan surumielisiä melodioita, kuten Asa wo koroshitain pakahduttava C-osa ja yksittäiset kohdat ympäri albumia osoittavat. Aurinkoisten melodioiden, hassujen syntikkaefektien ja takuuvarmasti tanssittavan jpop-poljennon kaltaisten poppiskonstien käyttöä ei kuitenkaan ole kainosteltu vähääkään. Tämä muodostaa jo yksin musiikin sisällä jakomielisen vaikutelman, joka esiintyy parhaimmillaan kaoottisessa Shineba iissä ja villissä Futari wa nakayoshissa. Vaikutteiden sekoittelu ylipäätään on taitolaji, jonka voi tehdä vaihtelevalla yhtenäisyyden asteella. Kun tyypillinen jrock-bändi laittaa levylleen pari selkeää jazz-, funk- tai ties mitä -kappaletta, on vaikutteet helppo erottaa yhtyeen perustyylistä. Jin Tanaka puolestaan on valinnut Minna no kodomo-chanin lähestymistavaksi pitkän uransa aikana kasautuneiden mielenkiintoisten vaikutteiden huhmaroimisen hienon hienoksi jauhoksi, joka on levitetty koko albumin laajuiseksi tasaiseksi peitoksi. Se, että tällaiseen ratkaisuun ylipäätään kykenee, on yksinkertaisesti osoitus todella hyvästä biisinkirjoitustaidosta.

Koska albumin musiikkia on näinkin vaikea kuvailla, annettakoon musiikin vaihteeksi puhua puolestaan. Alla albumin progressiivisimman yksittäisen kappaleen, Nakunaru watashin, musiikkivideo, joka tarjoaa myös osuvaa visuaalista tulkintaa albumin tunnelmista.


Nakunaru watashi


Musiikin sisäisen kaistapäisyyden lisäksi on musiikin ja sanoitusten välinen jännite Kabe no nai sekailla aivan oma lukunsa. Kuten edellä mainittua, on Minna no kodomo-chanin musiikissa sanoituksilla poikkeuksellisen tärkeä merkitys. Tavallaan sanoitukset ovat se, mikä ryhmän musiikista lopulta tekee todella raskasta kuunneltavaa. Itsemurhaa hautoneen teinitytön epätoivo, toiveajattelu, hourailut ja hämärät fantasiat ovat aidosti ahdistavaa luettavaa. Masentuneelle mielelle tyypilliseen tapaan sanoituksetkin toistavat samoja fraaseja omasta riittämättömyydestä, vieraantuneisuudesta ja niin elämän kuin siitä irtaantumisenkin mahdottomuudesta pakkomielteisellä paatoksella. Aivan kuten levyn musiikkikin, myös sanoitukset ovat pullollaan räikeitä kontrasteja ja ristiriitoja. Yhtäältä elämä on sietämätöntä ja koko kavala maailma pitäisi hävittää. Perhe, ystävät ja kaikki muu roskaväki jääköön taakse, kun matka ikiomaan yksityiseen maailmaan – siihen ainoaan jossa voi olla onnellinen – alkaa. Toisaalta laulujen kertojaminä rohkenee vain kainosti toivoa, että elämä olisi hauskaa ja että joku aidosti tarvitsisi häntä.

Tukahduttava yksinäisyys on kertojaminän ongelmista kaikkein painavin. Hän istuu yksin itkemässä pimeässä huoneessa ainoana seuranaan yö, jolle hän jakaa murheitaan. Vaan koska yö ei suinkaan ole yksinäinen vaan aina aamun kanssa, kertojaminä kertoo tahtovansa ”tappaa aamun” (Asa wo koroshitai). Kappaleessa Ano ne hän kuvailee hermoraunioksi raastavaa (ja ilmeisesti yksipuolista) rakkauttaan toiseen osapuoleen, jonka elämää hän pakkomielteisesti vahtaa, ja uhkaa tappavansa kaikki väliinpyrkijät. Shoujo A vaikuttaisi kuvailevan, joskin melko hämärästi, kipeitä muistoja pirstaleisesta perhe-elämästä. Perheestäkään ei tunnu olevan apua itseensä sulkeutuvan ahdistuksen keskellä. Otsikkonsa puolesta toiveikkaimmalta vaikuttaisi kappale Futari wa nakayoshi (”Parhaat kaverit”). Sanoitus antaa kuitenkin ymmärtää, että ”sinä”, jolle kertojaminä puhuu, onkin itse asiassa ”minä”. Hauskanpito ja auvoisalta vaikuttanut ilonpito ikioman bestiksen kanssa paljastuukin päänsisäiseksi satumaailmaksi, jossa jakautunut minä pyörii tuskastuttavaa piiriä itsensä kanssa.

Honoka on kirjoittanut kaikki albumin sanoitukset Shinamonin kirjoittamaa Juugo no yorua lukuunottamatta. Kun pitää mielessä, että sanoitukset perustuvat kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin, kertojaminän nuutunut väsyneisyys ja nihilismi kouraisevat herkkätunteista kuuntelijaa syvältä. Kauniit satumaailmat, joissa kertojaminä juttelee ahdingostaan tähtien kanssa, romahdutetaan helposti yhdellä kyynisellä lauseella todellisuuden luonteesta, mistä alkaa taas tuskastunut ryöpytys jatkuvan elämän kestämättömyydestä.

Suurimmilta osin Honoka raportoi melko suorapuheisesti ajatustensa sisältöjä, vaikka mukana on myös hämäräperäisempiä kielikuvia ja japanin kielelle kovin tyypillisiä monimerkityksisiä sanaleikkejä. Kertojaminän katkera ystävyyssuhde yöhön tai hänen halunsa muuttua auringonsäteeksi ja levitä kaikkialle ihmisten keskuuteen ovat kauniin runollisia ajatuksia. Toisaalta fantasiat pään täyttymisestä vedellä ja hengityksen pysähtymisestä sekä jatkuva, käytännössä kaikkeen kohdistuva murhanhimo ja tuhoamisvimma ovat konkreettisuudessaan sangen rujoa luettavaa. Kaiken väkivaltaisen ahdistuksen keskellä herää tietysti kysymys tarinan loppuratkaisusta. Albumin viimeinen raita Fuka no hana (”Tuoksuton kukka”) vaikuttaisi kuvaukselta jälkimaailmalle taivaallisena valona puhuvasta minästä. Kappaleen viimeinen säkeistö kuuluu vapaasti suomeksi tulkiten: Mennyt on yö ja nousee aamu / Eloisuus valheennäköinen / Minä, siis mikä? / Käsi kylmä liiku ei / Ruumis sen käy raskaammaksi / Hengen kulku vaikeaksi / Liplattaa vettä pullollaan / Kauneutensa jäänyt satamaan / Liukenee, pulpahdellen katoaa / Älä katso silmin tuollaisin / Törkyinen ja poissa ehkä, mutta / Minä olin täällä.

Ei ole kuitenkaan aivan selvää, minkälainen suhde kertojaminän purkausten ja todellisuuden välillä vallitsee. Levyn avaava Fukazume sekoittelee näennäisen ristiriitaisesti ankaraa väsymystä elämään ja positiivista ”Hylkään menneen ja kasvan vahvemmaksi” -asennetta. Levyn kansivihon välissä tulevassa esseessä Teruyasu Takayuki ehdottaakin, että laulussa menneisyyden heikko itse jätetään taakse syvään leikattujen kynsien ("Fukazume") muodossa. Kivuliaimmankin leikkelyonnettomuuden jälkeenhän kynsillä on kuitenkin aina tapana kasvaa ajan myötä takaisin. Toisaalta juuri tämä uudelleenkasvaminen vaikuttaisi olevan se, mistä kertojaminä jatkuvasti tahtoo päästä eroon. Tuskaa tuottaa juuri se, että on pakko elää elämää, jota ei siedä elää. Kaihon tunteen herättävä kuolema, sen suoma ikuinen rauha ja uusi maailma, kutsuvat joka nurkan takaa. Kuvitelmat (niin painajaiset kuin pilvilinnatkin) osoittautuvat kuitenkin hatariksi viritelmiksi. Todellisuudessa kärsimys jatkuu eikä ota loppuakseen.

Laulujen ulkopuolisessa maailmassa sekä Honoka että Shinamon ovat toki edelleen keskuudessamme. Line Newsin haastattelussa Honoka kertoo, ettei hän enää ole sairas eikä hän enää koe tarpeelliseksi kirjoittaa sen nimisiä lauluja kuin Shineba ii ("Kuollessa vara parempi"). Vaikkei ihmisten kanssa kommunikointi edelleenkään ole kaksikon vahvimpia puolia, on Minna no kodomo-chan toiminut heille ilmeisen aidosti parantavana terapiana. On merkillepantavaa, että Kodomo-chanin itsetuhoinen konsepti ei vaikuttaisi olevan keinotekoisesti luotu kulissi, vaan esittäjien aito tunteenpurkaus, jonka yli on nyt päästy. Haastattelun lopussa niin Honoka ja Shinamon kuin Jin Tanakakin kertovat suhtautuvansa tulevaisuuteen uteliaan odotuksen vallassa.

Kukaan ei siis vielä oikein tiedä, mihin Minna no kodomo-chanin tie tästä eteenpäin vie. Kabe no nai sekai osoittaa, että musiikillisesti ryhmällä on paljon annettavaa. Pitkän linja muusikko Tanaka on selvästi löytänyt idoliryhmän tuottamisesta itselleen mielekkään projektin, johon hän on valmis panostamaan taiteellisesti. Toisaalta yksi Kabe no nai sekain keskeisistä vahvuuksista on sen ilmaiseman ahdistuksen peittelemätön aitous. Jos ryhmän sanoja on uskominen, samanlaista levyä ei enää voida eikä edes yritetä tehdä. Paras näkymä olisi, että debyytin raskas konsepti osoittautuisi jälkikäteen arvioituna taiteellisen vapauden rajoitteeksi ja esteeksi. Nyt sielunsa haavat käsiteltyään ryhmä voisi todella nousta siivilleen. Tulevaisuus näyttää, miten ja minne siivet kantavat.
aiheeseen liittyvät julkaisut
aiheeseen liittyvät artistit
kommentit
blog comments powered by Disqus


mainokset
  • euroWH
  • Chaotic Harmony