Elokuva-arvostelussa Unbroken - Murtumaton

kulttuuriartikkeli - 16.02.2015 19:07

Miyavi näyttelee elokuvassa Murtumaton, joka sai Suomen ensi-iltansa hiljattain. JaME Suomen toimittaja kirjoitti oman mielipiteensä elokuvasta ja Miyavin roolisuorituksesta.

Angelina Jolien ohjaama elokuva Unbroken – Murtumaton ei ennakko-odotuksista huolimatta niittänytkään suurta suosiota Oscar-kansassa, vaan jäi parhaan filmatisoinnin sekä äänimaailmansa kahdesta ehdokkuudesta huolimatta ilman odotettua parhaan elokuvan ehdokkuutta. Jolien kädenjälki on kuitenkin vahvaa ja äärimmäisen tunnelatautunutta, ja myös ohjaaja itse on kertonut elokuvan kuvauksien aikana vuodattaneensa kyyneliä kerran jos toisenkin. Vahvasti empaattisella tuoreella ohjaajalla onkin takanaan vuosien kokemus paitsi kansainvälisestä hyväntekeväisyystyöstä, myös elokuvanteosta. Tämä kokemus näkyy valkokankaalla, tietenkin näyttelijä-tuottaja-aviomiehen, Brad Pittin, tukea unohtamatta.

Japanilaisen musiikin ystävät odottivat taatusti elokuvaa innoissaan myös näyttelijävalintojen takia. Elokuvan sadistista, englantia taitavaa japanilaissotilasta esittää muusikko ja näyttelijä Takamasa Ishihara, joka tunnetaan paremmin artistinimellään, Miyavina. Toistaiseksi ainoa kokemukseni japanilaisartistien aluevaltauksista valkokankaille on Camui Gacktin vuonna 2003 ilmestynyt elokuva Moon Child, joten itselleni Murtumaton on ensimmäinen näkemäni Miyavin näyttelijäsuoritus.

Elokuva kertoo häkellyttäviin tositapahtumiin perustuen Olympiaurheilija Louis ”Louie” Zamperinin taistelusta sodassa ja hänen haaksirikostaan Tyyneen valtamereen, minkä jälkeen hän joutuu japanilaiselle vankileirille. Siellä hän kohtaa alikersantti Watanaben (Miyavi), jolla on yksi viesti vangeilleen: he ovat Japanin vihollisia sodassa, ja heitä kohdellaan sen mukaisesti.

Miyavin roolihahmo on mukana elokuvan toisella puoliskolla, ja alusta asti on selvää, että todellinen Watanabe (”The Bird”) lienee ollut hulluuden partaalla keikkunut, sodan varjolla vääränlaista vallankäyttöään oikeuttanut surullinen tapaus, jollaisia sotahistoria on tulvillaan maasta ja kansallisuudesta riippumatta. On vaikeaa yrittää nähdä tällaisten henkilöiden ajatusmaailmaan, mutta elokuvan lähdemateriaalin mukaan Watanabea on kuvailtu älykkääksi hirviöksi, mikä kertoo hyvin hänen teoistaan myös tässä elokuvassa. Miyavi ottaa hahmostaan hyvin kylmänviileän otteen. Hidas, laskelmoiva ympäristön tarkkailu ja huolella valitut sanat uhkaavan vaikutelman luomiseksi ovat läsnä jokaisessa kohtauksessa, jossa japanilaistähti on mukana.

Elokuvaa koskevissa haastatteluissa Miyavi itse on kertonut halunneensa esittää nimenomaan inhimillisen puolen edustamastaan, amerikkalaisille sotilaille hirviöksi muodostuneesta kiduttajasta, mutta juuri tätä inhimillisyyden piirrettä olisi voinut korostaa jopa enemmän. Toisaalta on ymmärrettävästi vaikeaa tasapainotella sen välillä, kuinka sadistisen ”kukkoilijan” julkiminää erotetaan hänen oikeasta psyykestään suljettujen ovien takana, ja kuinka tämä ero esitetään valkokankaalla. Miyavi onnistuu paikka paikoin tässä varsin mallikkaasti. Miyavilla on ilmeikkäät silmät, joita hän käyttää hyödykseen, mikä osittain korvaa hieman kaipaamaani moniulotteisuutta hahmon elekielessä. Näissä hetkissä hän välittää kiehtovasti yhdellä ohikiitävällä katseella ajatuksia siitä, että Watanabe ei ehkä itsekään aina ole tietoinen, toimiiko hän kasvatuksensa, kulttuurinsa ja sodan kovettamana uhrina vai osittain mielipuolena, hemmoteltuna rikkaan perheen lapsena. Nämä hetket ja tunnetilat olivat mukavaa ja ajatuksia herättävää katseltavaa, ja niitä olisi mielellään katsonut enemmänkin. Nyt Miyavin roolihahmo jäi omaan makuuni hieman liian yksiulotteiseksi. Välillä Watanaben kylmä suhtautuminen vankeihin toi mieleen jopa työhuoneessaan kissaa sylissään silittävän ”superpahiksen”. Ilman juonipaljastuksia lienee turvallista kertoa, että varsinkin elokuvan loppupuolella Watanaben hahmoon on selkeästi haettu inhimillisyyttä käsikirjoituksesta asti, mutta näissäkin kohtauksissa on kompastuttu omaan makuuni aavistuksen liian kliseiseen ulosantiin.

Murtumaton on ehdottomasti nappivalinta niille katsojille, jotka haluavat kokea vahvan, tositapahtumiin perustuvan selviytymistarinan. Elokuvan pohjavire on koko 137 minuuttia katkeransuloinen ja jopa aavistuksen ahdistava, mikä kertoo tunteita herättävästä filmatisoinnista ja ohjauksesta sekä tarinankerronnallisesta vaikuttavuudesta. Elokuva on visuaalisesti uskomattoman kaunis, enkä ihmettele Oscar-ehdokkuutta kuvaaja Roger Deakinsille, sillä elokuvan värimaailma ja kuvaustyyli ovat huippuluokkaa. Pidin kovasti myös elokuvan äänimaailmasta. Roolisuorituksista ehdottomasti vahvin oli pääosanesittäjä Jack O’Connellin Zamperini, jonka uskomaton selviytymistarina on vertaansa vailla. O’Connellin tulkinta on pääsääntöisesti todella uskottavaa ja luonnollista. Siitä huolimatta myös Zamperini olisi kaivannut hieman samaa syvyyttä kuin alikersantti Watanabe, sillä välillä kerronta keskittyi liikaa Zamperinin fyysisen kestävyyden ja jaksamisen korostamiseen ja henkinen puoli jäi vähemmälle kuvailulle.

Elokuvan suositusikäraja Suomen levityksessä on 16 vuotta, ja elokuva sisältää väkivaltaa sekä voimakkaita kohtauksia.
aiheeseen liittyvät artistit
kommentit
blog comments powered by Disqus
aiheeseen liittyvät teemat

MIYAVI WE ARE THE OTHERS Tour

aiheeseen liittyvä galleria


mainokset
  • Chaotic Harmony
  • SYNC NETWORK JAPAN
  • euroWH